Nicholas Rayn vuonna 1954 ohjaama lännenelokuva Johnny Guitar on omassa genressään poikkeuksellinen tapaus. Tyypillisestä lännenelokuvien asetelmasta missä miehet hallitsevat tapahtumia on tämän elokuvan kohdalla menty vastakkaiseen suuntaan. Elokuvan päähahmona on itse perustamaansa saluunaa pyörittävä Vienna (Joan Crawford), joka joutuu kuitenkin vaikeuksiin kun hänet lavastetaan syylliseksi rikokseen jota hän ei tehnyt. Kaupunkiin on Viennan saluunan lähistölle tulossa rautatie josta tulisi valtaa ja rahallista etua hänelle. Tästä kumpuaa kuitenkin kateutta muiden lähistön asukkaiden keskuudessa.
A man can lie, steal… and even kill. But as long as he hangs on to his pride, he’s still a man. All a woman has to do is slip – once. And she’s a “tramp!” Must be a great comfort to you to be a man. – Vienna
Nicolas Rayn elokuville on melko tyypillistä että niiden päähahmot pyrkivät saavuttamaan jotain suurta, yleensä kuitenkin epäonnistuen tavoitteissaan tavalla tai toisella. Johnny Guitar ei tee poikkeusta tämän teeman kohdalla. Ray sai etenkin 50-luvulla toteuttaa elokuvissaan melko vapaasti omaa näkemystään ilman studioiden väliintuloa. Ehkä tämänkin takia Johnny Guitar on niitä lännenelokuvia jotka kiehtovat niin genren ystäviä, arvostelijoita kuin elokuvan tutkijoitakin vielä tänäkin päivänä.
Elokuvan pääroolissa on siis Joan Crawford joka osoittaa heti ensimmäisestä kohtauksesta alkaen olevansa vahvin naishahmo mitä tuohon mennessä oli tässä genressä nähty (eikä näin vahvoja naishahmoja olla nähty kovin useasti tämänkään jälkeen länkkäreissä). Crawfordin ura oli jo lähtenyt pienoiseen laskusuhdanteeseen 1950-luvulla kun 30- ja 40-luvun kultakausi oli hänen osaltaan ohi. Kokenut näyttelijä osoitti kuitenkin uransa loppupään elokuvissakin olevansa yksi oman aikakautensa parhaimmista näyttelijöistä, kannatellen heikompiakin elokuvia omien suorituksien avulla loppuun saakka. Nyt kun Johnny Guitarin roolivalintoja miettii niin kivenkovan ja suorastaan maskuliinisen naishahmon Viennan pääroolia ei olisi voinut esittää kukaan muu kuin itse Crawford näin onnistuneesti. Tämän roolivalinnan kohdalla ohjaaja Raylla kävi todenteolla hyvä tuuri.
Down there I sell whiskey and cards. All you can buy up these stairs is a bullet in the head. Now which do you want? – Vienna
Johnny Guitar ei kuitenkaan toimisi päähahmojen osalta niin hyvin jos Crafwordille tulitukea eivät olisi tarjoamassa Sterling Hayden (Johnny ”Guitar” Logan) sekä Mercedes McCambridge (Emma Small). Tietojen mukaan McCabridge ja Crawford olisivat olleet riidoissa elokuvan kuvauksien aikana, ja tämän voi myös aistia heidän välisistä tulikivenkatkuisista kohtauksistakin. Toisaalta tunteet leiskuvat intensiivisesti myös Haydenin sekä Crawfordin välisissä kohtauksissa. Useimmiten nämä melodraaman puolelle menevät kohtaukset joissa tulkitaan vahvoja tunteita voivat joidenkin nykykatsojien mielestä näyttää huvittavilta tänä päivänä. Toisaalta tämä on myös yksi Johnny Guitarin kiinnostavista puolista, katsoi elokuvaa sitten kieli poskella tai ei.
Heads I’ll kill you. Tails I’ll let you play your tune. – Dancin’ Kid
Hyvä lännenelokuva tarvitsee yleensä hyvän soundtrackin. Tämä asia korostui entisestään kun Italialaisten länkkäreiden kultakausi alkoi Sergio Leonen ja Sergio Corbuccin johdattelemana 1960-luvun puolivälissä. Tällöin Ennio Morriconesta tuli lopulta yksi kaikkien aikojen parhaimmista elokuvamusiikin säveltäjistä. Yhtenä vaikuttavana tekijänä esimerkiksi Leonen lännenelokuville oli juuri Nicholas Rayn Johnny Guitar. Elokuvan soundtrackilla toistetaan kuolematonta teemakappaletta joka lopulta kuullaan myös Peggy Leen laulamana (kappaleen teki 80-luvulla Suomessa tunnetuksi Topi Sorsakoski & Agents levyttämällä sen nimellä Surujen Kitara). Akustisen kitaran sekä pianon käyttö lännenelokuvien soundtrackeilla siirtyi lopulta sulavasti 60-luvun italolänkkäreihin osittain Johnny Guitarin vaikutuksen ansiosta.
Johnny Guitar kuuluu Rayn ensimmäisien värielokuvien joukkoon, eikä tämä ole sikäli ollenkaan huono startti. Trucolor -väritekniikalla höystetty värimaailma on tässä niin vahva että useat ruudulla olevat asiat (kuten selkeitä värejä sisältävä vaatetus) suorastaan pomppaavat hienosti esiin. Lisäksi normaalitkin päivänvalossa kuvatut kohtaukset näyttävät elokuvassa hyödynnetyn tekniikan ansiosta osittain unenomaisen pehmeiltä. Kaiken kaikkiaan hieno visuaalinen tyyli on ilman muuta yksi Johnny Guitarin vahvuuksista.
Kokonaisuutena Johnny Guitar on poikkeuksellinen lännenelokuva etenkin ensimmäisen puoliskon osalta. Jälkimmäisellä puoliskolla juoni hieman laahaa muutamien kohtauksien aikana, mutta se on lopulta vain pikkuseikka kokonaisuuden kannalta. Vaikka Nicholas Ray ei itse pidä Johnny Guitaria erityisen hyvänä elokuvana, on se silti omaa aikaansa edellä oleva elokuva esimerkiksi poikkeuksellisten päähahmojensa ansiosta. Yleensä tyypillisiin peruskaavoihin nojaavissa western-elokuvissa ei oltu nähty mitään tällaista aiemmin (eikä olla nähty usein myöskään jälkeenpäin), ja ehkäpä juuri sen takia Johnny Guitar ansaitsee vielä tänäkin päivän asemansa kulttiklassikkona.
When a fire burns itself out, all you have left is ashes. – Vienna
