Robert Wisen ja Jerome Robbinsin ohjaamassa West Side Storyssa päästään aina niin menevään maailmaan, jossa kaikki hoidetaan, joko tanssimalla tai laulamalla. Onhan kyseessä musikaalielokuva. Elokuva perustuu samannimiseen musikaalinäytelmään, johon on sekoitettu vielä Romeo & Julia –meininkiä.
Heti alkuun jo käy ilmi, että New Yorkin kaduilla vallitsee kaksi katujengiä, Jets ja Sharks. Ensimmäinen näistä on valkoihoisten jengi, joka koostuu lähinnä perinteisistä irlantilais- ja italialaissiirtolaisista, tai ainakin niiden jälkeläisistä. Sitä vastoin Sharks on täysin puertoricolainen jengi. Pidemmittä puheitta kaikki muuttuu hankalemmaksi, kun jengisodasta huolimatta nykyisin Jetsien osa-aikainen jäsen Tony päättää tulla Riffin eli Jets jengin johtajan suostuttelemana tanssiaisiin, jossa myös Sharksit ovat mukana. Tony iskee silmänsä sattumoisin Mariaan, joka valitettavasti on Sharks jengiläisille sukua. Tästä alkaakin sitten dramaattinen taistelu rakkauden merkeissä, jossa ei ihmisparat välty puukostakaan.
Kokonaisuutena elokuva on ihan toimiva. Ensimmäiset viisitoista minuuttia ja risat tarjoaa jotain aivan erilaista, jota elokuvan loppu tulisi tarjoamaan. Alku onkin varsin toimiva ja teknisesti tehty varsin hyvin. Dialogi on minimaalista, mutta elekieli kertoo kaiken oleellisen, eikä katsoja jää hämmestelemään, että mistä tässä on kyse. Lisäksi tässä osiossa löytyy muutama varsin hyvin toteutettu leikkaus, jotka tuovat dynaamisemman vaikutelman elokuvaa seuratessa. Toinen hyvä puoli on totta kai elokuvan musikaaliset osuudet ja erityisesti sen koreografiat. Nykypäivänä ne eivät välttämättä vaikuta kovin vakuuttavilta, mutta mukaan mahtuu muutama näppärä akrobaattinen temppukin. Ja koska kyseessä on tanssahteleva maailma, niin miksipä ei tappelutkin hoideta tanssimalla läpi. Vaikka sen perusteella voisi kuvitella pahimmaksi vammaksi korkeintaan nyrjähtäneen nilkan, ei tässä kuitenkaan jonkin tason realismia unohdeta, sillä puukot ja aseetkin päätyvät jonkinlaiseen käyttöön.
Huonona puolena löytyy yllättäen päähahmot, sillä ainoastaan Mariaa näyttelevä Natalie Wood pitää jonkin sortin mielenkiintoa elokuvan hahmoja kohtaan. Siinä mielessä onkin hyvä, että lähes jokainen sivuhahmo saa myös tanssahdella ruudulla oman aikansa, ettei seuraaminen vaipuisi aivan autopilootiksi. Juoni on varsin kohtalainen, sillä se ei tuo mitään uutta, mutta se toimii varmasti. Sen sijaan dialogi menee välillä hieman hämmentävälle puolelle, mutta ottaen huomioon vuosikymmen ja elokuvan kuvitteellinen maailma, niin eipä ihme.
Menevä tunnelma vie elokuvaa eteen päin, vaikka tarina onkin pitkälti synkähkö rakkaustarina.
