Enemmän tai vähemmän kieroutuneita eliittiluokan pippaloita ja naamioleikkejä, journalismikritiikkiä ja Anita Ekbergin ryntäät. Tämä on kait sitten sitä suurta eurooppalaista elokuvaa, jota Von Bagh ja kaverit ylistävät kyynel silmäkulmassa ja Elokuvan Historia rintaa vasten painettuna.
Mutta joo, kyseessähän on Fellinin eräänlainen siirtymäkauden elokuva varhaisemmista neorealismihankkeista uudempiin aluevaltauksiin. Varsinaista yhtenäistä juonta ei leffassa edes ole.
Elokuva seuraa roomalaisen toimittaja Marcellon (Mastroianni) viikonpituista semisurrealistista odysseiaa täynnä uskonnollista symboliikkaa, edellä mainittujen paparazzien (pätemispalana mainittakoon että filkka vakiinnutti yleiskieleen termin ”paparazzi”, Marcellon kaverin Paparazzon nimestä) menestysjutun toivon aikaansaaman häikäilemättömyyden tarkastelua sekä erinäisiä ihmissuhdesotkuja niin vieraantuneen isän kuin lukuisten naisihmisten kanssa. Välissä käväistään myös pulahtamassa ruotsalaisen elokuvatähden kanssa Fontanan lähteessä, johon Mastroiannikin uskaltautui Vodka-pullon tyhjentämisen jälkeen. Todellisuudessakin hieman pohjolammasta saapunut aisapari taasen viihtyi hyisessä maaliskuun vedessä kuin kotonaan.
Marcellon hahmo muuttuu huomattavasti tarinan aikana ja vähitellen mies alkaa inhoamaan itseään ja näin tekee luultavasti myös katsoja. Mutta lopetus jättää paljon tulkinnan varaa kun överiksi vedetyn itsetilityksen jälkeen iloinen joukkio suuntaa kaikesta huolimatta matkansa kohti uusia seikkailuja.
Elokuva jättää muutenkin todella paljon pohdittavaa katsojan omien moraalikäsitysten varaan. Näin ollen kyseessä on kieltämättä varsin universaali, mutta samalla myös raskas ja hivenen epätasainen tuotos. Siitä sitten hivenen tuonnempana.
Kuten jo tuli mainittua, elokuva sisältää runsaasti erilaisia vertauskuvia, etenkin uskonnollista. Jo elokuva alkaa kohtauksella jossa Kristus-patsasta lennätetään helikopterilla ympäri kaupunkia, päämäärä jää lopulta epäselväksi. Media pällistelee huuli pyöreänä huhuttua Madonnan ilmestymistä parille lapselle ja rannalla makaa kuollut rausku.
La Dolce Vitan suurin puute on sen huomattava ylipituus. Vajaaseen kolmeen tuntiin mahtuu enemmän kuin tarpeeksi juuri näitä edellämainittuja aspekteja. Taso rönsyilee hyvinkin vahvasti ja ajoittain Fellini onnistuu luomaan todella vahvaa elokuvailmaisua, välillä taas katsojan fiilis on sama kuin filkan partypossella örveltämässä pitkin saapasmaata. Näyttelijäpuoli toimii ja niin poispäin ja myöskään ohjaus yms. puolelta ei löydy sen suurempia vinkumisen aiheita, vaan Fellinillä pysyy ote hyvin enimmäkseen elokuvan aikana. Vaikka kunnianhimoisuus projektin suhteen ampuu välillä kyllä rankastikin yli.
Joka tapauksessa ehdottomasti katsomisen arvoinen teos ja kenties jossain määrin jopa hieman yleissivistykseen kuuluva laitos, vaikka kokemus ei välttämättä mikään totaalinen tajunnanräjäyttäjä olisikaan.
nimimerkki: Cuomi
