Tuli tosiaan jo kommentoitua kyseistä leffaa mutta uusintakatselun jälkeen on pakko tykittääkin. Se on todellakin sen arvoinen pläjäys.
Eletään vuotta 1916 ja ensimmäinen maailmansota on todellakin raiskannut Ranskan pilalle. Sodan kaaoksessa joskus naksahtaa ja tapahtuu usein aivan järjettömiä asioita, joista koituu enemmän haittaa omille kun vihollisille. Tämä elokuva kertoo juuri siitä.
Muurahaiskukkula on strategisesti tärkeä saksalaisten hallussa pitämä kukkula, jota on useasti yritetty vallata- turhaan. Tällä kertaa kenraalit päättävät tehdä läpimurron. Valtavasti joukkoja keskitetään, mutta hyökkäys menee pieleen.
Tykistötuli ja luotisade jauhaa ei-kenenkään-maan täysin pilalle ja ranskalaisten eteneminen on täysin mahdotonta joten useat henkilöt jäävät asemiinsa. Tästä naurettavan narsistinen ja omassa maailmassaan elelevä kenraali Mireau (George McReady) suivaantuu ja käskee tykistön tulittaa omia asemia. Pyyntöä ei kuitenkaan voida suoraan toteuttaa.
Lopulta operaation epäonnistuttua päätetään valita summanmutikassa kolme miestä, täysin sattumanvaraiset kolme miestä, jotka pitää teloittaa pelkuruudesta. Toki järjestetään oikeudenkäynti, jossa heidän asianajajakseen tulee rehti realisti eversti Dax (Kirk Douglas), mutta hänen vastarinnastaan huolimatta oikeudenkäynti jää lähinnä julmaksi kulissiksi, jossa syytetyillä ei ole mitään toivoa.
Kunnian polut on ilmestymisajankohtaansa nähden hätkähdyttävän realistinen, osoitteleva ja kova tarina ihmisen mielettömyydestä ja sen tarina punoutuukin lähinnä eri ihmiskohtaloiden sumaksi. Mies joka on saanut kranaattisokin, luhistuu ja mies, joka tulee hätäpäissään vahingossa surmanneeksi oman miehen, joutuu teloituskomppanian päällikön karuun jobiin.
Elokuva käyttää Kubrickille ominaista liikkuvaa kameraa ja nopeita leikkauksia hienosti hyödyksi ja muodostaa harvinaisen jämäkän kokonaisuuden.
Myös näyttelijät ovat huippuluokkaa. Kirk Douglas on uransa huipulla, mutta hyviä ovat myös tuntemattomat kyvyt sotilaina ja sotaherroina, mm Timothy Carey (Ferol),Kem Dibbs (Lejeune) ja edellämainittu George McReady tarinan konnana.
Sodan todellisuus on vangittu elokuvaan tavalla johon harva on pystynyt ja ylipäätään pystyy. Se on syyttä aliarvostettu järisyttävän upea sotadraama, joka kyseenalaistaa käsitteen ”kunnian kentät”.
Klassikoksi nousee loppukohtaus, jossa härskiyksiä huutelevat raavaat sotamiehet hiljenevät jopa pillahtavat itkuun kauniin saksalaisneidon(sittemmin Kubrickin vaimo!) esittäessä heille kaunista lauluaan rähjäisessä kapakassa. Kaiken teurastuksenkin keskellä toivo elää.
