Deathstalker! Barbaareista barbaarisin, miehistä miehisin ja Arnold-kopioista arnoldmaisin! Tuo vaalea, sinisilmäinen, jykeväleukainen ja kaapinkokoinen miekkasankari, tuo naisten suosikki ja taisteluiden mestari, on palannut pullistelemaan öljyttyjä, päänkokoisia hauiksiaan tässä jännittävässä jatko-osassa!
…paitsi ettei ole, ja hyvä niin. Kaikki kunnia toki ensimmäisessä leffassa erittäin barbaarisesti näytelleelle Rick Hillille, joka loi nimihenkilöstä niin unohtumattoman hahmon vuonna 1983, mutta kakkososan tähti John Terlesky pesee edeltäjänsä joka osa-alueella. Tai no, ehkä näitä ei pitäisi edes verrata. Terlesky ei ole millään tavalla samanlainen kuin Hill. Hän on nuorempi, hintelämpi, tummahiuksinen ja virnistelee jatkuvasti. Enemmän kuin voimalla jyräävä barbaari, Terleskyn Deathstalker on rämäpäinen seikkailija, jota motivoi lähinnä halu ”tulla legendaksi, kuin Conan Barbaari”, kuten elokuvan naispäähenkilö asian niin osuvasti muotoilee.
Kuten tuosta Conan-läpästä käy ilmi, nyt ollaan liikenteessä kieli niin syvällä poskessa, että se on kasaripätkälle jo harvinaista. Deathstalker 2 muistuttaa oikeastaan enemmän 2000-luvulla suosioon noussutta, 80-lukua nostalgisoivaa feikkiroskaa (Machete, Hobo With A Shotgun, Rambo) kuin aitoa tavaraa, jota se kuitenkin eittämättä on. Toki ykkösosassakin nähtiin ihmisen ja sian sekasikiö, joka repi mieheltä käden irti ja alkoi mätkimään sillä kolmatta osapuolta turpaan (sama sikamies tekee tässä pätkässä paluun arkistokuvan muodossa!), mutta aina Rick Hillistä pääpahis Munkariin, meininki oli melko pönöttävää ja totista, jättäen leffan ansiot tahattoman huumorin tasalle. Tällä kertaa kaikesta näkee, että tekijät ovat olleet erittäin tietoisia siitä, mitä on oltu tekemässä, ja tuloksena on saatu aivan äärimmäisen viihdyttävä pienen budjetin sword and sorcery-leffa.
On myönnettävä, ettei aamuyöllä pitkän roskaelokuvamaratonin viimeisenä katsotun pläjäyksen varsinainen juoni jäänyt ihan kirkkaimpana mieleen, mutta ihan alussa Deathstalker pelastaa Reenan ilkimyksiltä, minkä jälkeen Reena onnistuu houkuttelemaan sankarin mukaan vaaralliselle matkalle ja jeesaamaan tyttöä tämän kuninkaallisen aseman palauttamisessa, tai jotain siihen suuntaan. Juonella ei oikeastaan ole mitään väliä, hillittömät ja täysin absurdit kohtaukset ovat tämän leffan suola. Puolitoistatuntiseen barbaarieepokseen mahtuu mm. zombiehyökkäys, Deathstalkerin ja ylipainoisen feministisoturin välinen 15-erän vapaapainiottelu, kuolleen hahmon henkiin herättäminen, täysin mukaan sopimatonta arkistomateriaalia ykkösleffasta, ”jännittävä” taistelukohtaus, jossa puoli tusinaa maailman parhaita palkkamurhaajia (mm. kääpiö, joka erotettiin Iivana Julman henkivartiokaartista liiallisen brutaaliuden takia) jaagaa Deathstalkeria ja paljon muuta.
Pääosan John Terleskylle annoinkin jo kehuja. Mies tuo tietyllä tavalla mieleen Bruce Campbellin, samanlaista itsetietoista, ”hyvää huonoa” näyttelemistä. Tuplaroolin Deathstalkerin matkaan lyöttäytyvänä Reena The Seerinä, sekä tämän ilkeänä kloonina Prinsessa Evienä näyttelevä Monique Gabrielle ei edes yritä, mikä toimii myös hyvin. Mimmi näyttää nauttivan täysin päättömästä kaksoisroolistaan täysin rinnoin, ei ärsytä yhtään ja onnistuu jopa voittamaan katsojan sympatiat puolelleen, mikä tämän lajityypin leffoissa ja tuonkaltaisessa roolissa on paljon sanottu. Lisäksi kemia samanhenkisen Terleskyn kanssa pelaa hyvin, ja kaksikon yhteiset kohtaukset ovatkin itseironisuudessaan erittäin nasevia. Pahiksen osia vetävät John Lazar ja Toni Naples jäävät pitkässä juoksussa hieman statisteiksi, mutta tästäkin huolimatta varsinkin viimeksi mainitulla on mukana erittäin mehukkaita kohtauksia, ja ennen kaikkea hahmokehitys on hänen kohdallaan jotain niin huikeaa, että ei voi kuin arvostaa.
Arvovaltainen Ö-leffaraatimme, joka on jo seitsemän kertaa kokoontunut vuosittain maratoonaamaan näitä elokuvahistorian synkimpiä salaisuuksia, meinasi tikahtua nauruun Deathstalker II:n kanssa, ja jokainen paikalla ollut myönsi lopuksi täydet pisteet. Kaikesta näkee, että tekijöillä on oikeasti ollut helvetin hauskaa, mitään ei ole otettu vakavasti ja meininki on loistavaa tunnusmusaa myöten rempseää, humoristista ja kaavoihin kangistumatonta. Luovaa, kekseliästä (roska)elokuvantekoa parhaimmillaan. Tulen varmasti palaamaan tähän teokseen vielä monta kertaa, suosittelen samaa myös teille.
