Maistuis varmaan sullekin. Nimihirviö Antropophagusin alussa nuori pari nauttii olostaan syrjäisellä saarella. Yhtäkkiä pariskunnan karvaisempi osapuoli herää kuolettavaan veitsensivallukseen ja heittää henkensä. Määräämättömän ajan kuluttua joukko turisteja päättää matkata samaiselle saarelle hämmästelemään vanhoja raunioita sekä paikallista luontoa. Kuis ollakaan näiden vene karkaa aaltojen mukana tiehensä – salaperäisen hahmon ensin silputtua veneen matkustajat veriseksi mössöksi. Harvojen järjissään olevien paikallisten suusta matkalaiset saavat kuulla saarella samoilevasta hullusta miehestä ja tämän intohimosta kuolemaa ja ihmislihan makua kohtaan. Antropophagus siis tarkoittaa selkosuomeksi ihmissyöjää.
Viimeistään Lucio Fulcin ja George Romeron zombileffojen myötä gore löi itsensä läpi, ja sensuurin varjoista noussut verenhimoinen elokuvayleisö kaipasi yhä uusia ja äärimmäisempiä muotoja tyydyttää nälkäänsä. Italian eksploitaatioteollisuus vastasi kansan kaipuuseen hardcore-pornon parissa pätevöityneen Joe D’Amaton kätten kautta. Enkä muuten ehkä halua tietää, missä D’Amaton kaltaisen kaverin kädet ovat vuosien saatossa käyneet. Käsikirjoituksen jaloa taitoa miehen näpit tuskin ainakaan lienevät koskaan tosissaan harjoittaneet, niin tyhjänpäiväinen Antropophaguskin juonellisesti on. Kolmeen jaksoon jaetun tarinan tahmainen toinen osuus on vain henkilöhahmojen kuljeskelua vanhoissa rakennuksissa, metsissä ja katakombeissa – kuin D’Amato yrittäisikin tapattaa katsojansa tylsyyteen.
Viimeisessä kolmanneksessaan Porno Holocaustin ohjaajan erikoinen tarjoaa sitten aikansa terävintä gore-osaamista. George Eastmanin rappioalkoholistia tai mätänevää ruumista muistuttava kannibaali on hahmona yksi kauhuelokuvan uhkaavimmista hirviöistä. Eastmanin päästessä vauhtiin pääsevät uhrit niin sisälmyksistään, pääkopastaan kuin kohdustaan elävine sikiöineenkin. Mainituista viimeinen oli toteutettu nyljetyllä kaniinilla, ja kaikkea edellisistä Eastman myös työntää suuhunsa mutustelutarkoituksessa. Antropophagus onkin herkkävatsaisen painajainen, mutta tietyllä pervolla tavalla myös erittäin tyydyttävää viihdettä. Kai kannibalismiin liittyviä fetissejäkin on olemassa? Tai ei, en ehkä haluakaan tietää. Vaikka onhan omien suoliensa syöminen jo vähän paksua Eastmaniltakin.
Antropophagus on aitoa ja suodattamatonta roskaa. Elokuvan hirviötä lukuun ottamatta kaikki muut tontit tarinassa on hoidettu kotiin vähän näin ja niin sekä rytmitys alun ja lopun näyttävien tappokohtausten välillä aivan erityisen päin prinkkalaa. Mielipuolisen mörön suhteen olisin kyennyt elämään ilman joutavaa syntytarinaa: ehkä hahmon taustan olisikin voinut jättää huhuksi tai epämääräiseksi legendaksi konkreettisen flashbackin sijaan ja säästää siten jännittävä salamyhkäisyys hahmon motiivien ympärillä. Tiettävästi Marcello Giombinin alkuperäinen syntikkaraitakaan ei ole meidän päiviimme säilynyt, vaan Antropophaguksessa kuultava epämääräinen suhina ja pörinä on lainatavaraa toisesta halpiksesta. Gorekoirien suosikki á la Joe D’Amato toisin sanoen kuulostaa miltä maistuukin. Yäk.
