Ehkä maailman kuuluisin elokuvatunnari. Hyinen vesi loiskumassa vasten kuvaruutua. Huonon tsägän kohdanneen polskijan pelokas ja paljon kertova ilme. Ja ennen kaikkea se isoleukainen paholainen, jonka aikomuksena on värjätä vesi verenpunaiseksi lounaansa kunniaksi. Samainen usein lounastava otus tunnetaan yleisemmin Tappajahaina. Ja kyse on siis vuodesta 1975 ja erään Spielbergin Stevenin läpimurtokauhiksesta.
Oikeastaan on väärin puhua, että Tappajahauki… eikun siis Tappajahai olisi enää tänä päivänä mitenkään pelottava. 2000-luvun efekteillä turrutettu yleisö odottaa, että sankarit vähintäänkin purkittaisivat sen ”ilkeän pienen sardiinin” tölkkiin yhdellä napinpainalluksella. Mutta vaikka stoori ei suoranaisesti pelottaisi, silti Spielberg kuljettaa käsissään yhtä kuuluisimmista leffa-aiheista ja monia aikoinaan järkyttänyttä tarinaa, joka on alun perin kirjailija Peter Benchleyn käsialaa.
Jaws on uskollinen Benchleyn kirjalle (voi johtua siitä, että P.B. oli itse myös sreenplayta rustaamassa), joskin sankarin vaimon uskaliaat vierasretket aina suurta yleisöä kosiskeleva herra Spielberg on jättänyt pois. Ja eipä moinen pikku puute mitään haittaa, kun Amityn vesiin uinut haikala varastaa ansaitusti päähuomion. Terävät hampaat ja John Williamsin toimiva score (jota Spielberg luuli aluksi vitsiksi!) kun nyt sattuu olemaan toimiva yhdistelmä luomaan jännitystä.
Hyvin alaansa uppoutunutta tiedemiestä muistuttava Richard Dreyfus on hain varjoissa kulkevan näyttelijäkaartin valopilkku. Lisäksi kolmen hainmetsästäjiksi loppumetreillä alkavan äijäpahasen viinihuuruisessa jutustelussa on paljon mukavaa kevennystä ilkeämielisen hain temppuilulle. Sitä suorastaan kaivataan, jottei homma liu’u liukuhihnamurhaamisen puolelle.
Sen enempää hain käyttäytymistä tuntematta on helppo todeta, että Jaws on yli-ilkeä ja verenhimoinen paskiainen, jonka taistelua Amityn sankareita vastaan katsoo mielellään. Jatko-osista ei sitten parane sanoakaan mitään, mutta kyllä Steven on rahan haistanut läpi hain pahalle löyhkäävän hengityksen. Jaws ei ehkä laita katsojan leukapieliä tärisemään, mutta maineensa se on ansainnut.
