James ’Popeye’ Doyle (Gene Hackman) on Marseillessa. Hän jahtaa Alain Charnieria (Fernando Rey) joka salakuljettaa huumeita. Marseillen poliisilaitoksen näkökannan antaa Henri Barthélémy (Bernard Fresson). Edeltäjä on maineikas ja John Frankenheimer ohjastelee jatkon joka luonnollisesti jää edeltäjänsä varjoon, mutta ei epäonnistu pyrkimyksessään olla kova leffa.
Vähemmän pidetty jepari New Yorkista on siirtynyt Marseillen riesaksi ja koska tämä aiheutti harmia Charnierille tämä käyttää omalaatuisia menetelmiä. Popeye Doyle kylläkin on rehellinen, mutta typerä poliisi joten tämä paiskataan runneltuna katuojaan. Siitähän Doyle ainoastaan sisuuntuu ja jatkaa jahtiaan rakkikoiran itsepäisyydellä.
John Frankenheimer ohjauksessaan pysyttelee Friedkinin viitoittamalla tiellä, joskin käsikirjoitus ei oikein sovi sen kanssa yhteen. Hyvin pitkä aika kerrontaa käytetään Doylen toipumiseen pakotetusta heroiiniaddiktiosta mikä näyttää upeasti Gene Hackmanin ammattitaidon, mutta ei vie tarinaa eteenpäin. Vasta lopussa tahti kiihtyy tutkimuksien edetessä ja mukaan tulee sitä herkeämätöntä takaa-ajon tunnelmaa joka teki edeltäjästä oikean klassikon.
Gene Hackman on erinomainen näyttelijä ja kireän, hillittömän ja raivokkaan Doylen roolissa hän loistaa kuin nova. Kulttuurishokki ei paranna hänen mielialaansa ja vieroitusoireet tekevät sitä vielä vähemmän. Bernard Fresson tarjoilee järkähtämättömän heijastuksen Hackmanin raivokkuuteen ja toimii hyvin. Fernando Rey on karismaattinen, huoliteltu ja hillitty rikollinen ja antaa toisenlaista kontrastia Hackmaniin joka on kireä, epämiellyttävä ja rehellinen jepari.
Ohjaus toimii ja näyttelijät ovat hyviä, mutta juoni tökkii aika pahasti. Iso tappio edeltäjälleen, mutta laatutyötä joka tapauksessa.
