En tiedä olinko ainoa, joka Super size me –dokun lopputekstien valuessa alas päätti skipata myöhäisen iltapalan kokonaan ja painua unten maille tyhjällä masulla. Jotenkin veikkaisin kuitenkin, että kanssatovereita löytyy. Sen verran irvokkaalla tavalla puhuttelu onnistui.
Super size me on Morgan Spurlockin kohudokumentti roskaruoan vaikutuksesta ihmiskehoon, ja lopulta ihan suuren McRoskaruokapaikan mahtiakin horjuttanut, tai ainakin töytäissyt, teos. Spurlock, kuvaushetkellä 34 v., oli ainakin CV:nsä perusteella kokematon dokumentaristi, mutta sattui upottamaan sormensa oikeaan rasvasaaviin. Sen ihraisen loiskahduksen kuulivat monet.
Matkallaan kohuvastaanottoa ja julkisuusarvoa tuonutta Oscar-ehdokkuutta kohden Spurlock tuli myös luoneeksi kokonaan uuden lajityypin. Dokun perusajatuksena toimiva ”duunataan jotakin 30 päivää ja katsotaan mitä tapahtuu” on kasvanut sittemmin ihan omiksi sarjoiksi asti. Tällä kertaa nähtävä itsetuhoinen mässäily on muuntunut niissä ties miksi nappejen napoisteluiksi ja elämäntapakokeiluiksi, joka ei lopulta ole kaukana lööppien lailla huutavista ns. (”neliulotteisista”) feikkidokkareista.
Vaan takaisin aiheeseen. Elämäntapakokeiluhan Super size me:kin on. Sangen julma ja teräväsanainen sellainen vieläpä. Alussa hyväkuntoinen ja normipainoinen mies alkaa mässäilemään kolme kertaa päivässä Mäkkärin aterioilla, ja siitähän ei hyvää seuraa. sen jokainen tietää jo ennakkoon. Silti tuloksissa on jotakin kauhistuttavaa. Niin typerän yksipuolinen kuin Morganin kuukauden mittainen mussuttelu onkin, niin reilut yksitoista kiloa lisäpainoa ja maksan rappeutuminen lähes alkoholistien tuloksia vastaavaan tilaan ovat tylyä katsottavaa. Ja kuinka monet kuitenkin elävät moisella tavalla? ”Kymmenet tuhannet” taitaa olla aliarviointia…
Irvokas on tärkeä sana, jonka jo mainitsin aiemmin. Se kuvaa menoa oivasti. Vaikka Spurlock alentuukin välillä ohi aiheen paasaukseen kuin eräs partasuinen Michael-herra pahimmillaan, niin kamera taltioi katsojille paljon puhuvia kuvia. Todisteita tiivistyneestä tyhmyydestä. Sairaalassa sijaitsevasta Mäkkäristä hypähdetään sujuvasti pohtimaan vajaan parin litran limsakerta-annosten järkevyyttä. Ja siitä kaduille kuulemaan tavisten roskaruokaan turtuneita, jopa pikaruokaa ylistäviä kommentteja sekä tutkailemaan kouluruokaloiden sokerisia nykytyylejä. Jollakin tapaa se on pelottavaa. Ja inhottavan rasvaista. Ähky vaanii katsojaa.
Kuten dokumenteissa yleensäkin moni haastateltava onnistuu esittämään itsensä totaalisen huonossa valossa. Herra ohjaaja nauraa huolettomasti ja ystävällisesti vierellä ja kuitenkin lopulta filmillä nähtävä lopputulos on pöyristyttävää nähtävää. Ironiaa kauneimmillaan. Muutenkaan huumoria ei unohdeta, vaan toinen toistaan hämärämmät burgeri-laulut raikavat väliosissa ja mm. kuukauden aikana lähes kolmesataa BigMacia popsinut laihahko (!) kaveri päästetään ääneen.
Oman jännitteensä antilaihutuskuuriin tuo päätähden vegaani tyttöystävä, jota jo ajatus liharuoasta puistattaa. Pahimmillaan pariskunnan osiot tosin puistattavat katsojaakin, niin alleviivatusti kasvisten ja roskaruoan erot tuodaan esille. Liioitellusti.
Kaiken tämän jälkeen suuri kysymys kuitenkin kuuluu: onko Super size me sittenkään liioiteltu? Vai vaatiiko nykyihminen tosiaan rakkaaseen televisioruutuunsa kuvia parisataakiloisista kymmeniä litroja virvoitusjuomia ja kilotolkulla paskaa, jos tämä ilmaus sallitaan, itseensä ahtavista ihmisistä? Tai kenties kuvapätkiä vatsalaukunpienennysleikkauksesta? Onko kaikki nähty [u]alleviivailu[/u] vain se oikea tapa julistaa tärkeä asia, kakaista ulos sanottavansa? Eikö ilman kohua ja provokaatiota tapahdu mitään?
Vastaus on jokaisen itsensä päätettävissä, ovathan vastakohtien ääripäät usein yllättävän lähellä toisiaan. Jollekin selvää sanomaa kertova doku on vain lässynlässyn-propagandaa, mutta monelle se on itsetutkiskelun paikka. Ja hieman kliseisesti jokaisen itsetutkiskelun paikan voi sanoa olevan osavoitto tiimille. Osavoittoja ovat myös tyhjiä sanoja suoltavien virkamiesten huvittavat lipsahdukset filmillä, sekä Mäkkärin dokumentin julkistamisen jälkeen tekemä päätös Super size –annosten poistamisesta. Eihän moinen jättibisnes yhden dokumentin nälväisyyn kaadu, mutta kuitenkin idea on tärkein.
Super size me jättää siis juuri sopivan ähkyisen olon. Toivottavasti kukaan ei yrittänyt ryystää limonaadia naamaansa siinä kohdassa kun lääkäri kertoo Spurlockin kuukauden annosten sisältäneen sokeria 13.5 kiloa. Rasvasta ja muusta paskasta, jos ilmaisu jälleen sallittaneen, puhumattakaan. Kaikki hyvä ei ole terveellistä, näin se on nähtävä. Myös Super size me kannattaa pistää sinne Nähtävä!-osaston teokseksi.
