Otetaan Jäämyrskyn monotoninen äänimaailma, Snatchin ajoittainen henkeäsalpaava leikkaustyyli, Fight Clubin synkkyys sekä Trainspottingin hallusinaatiomaailma… siis loistavien leffojen parhaita ominaisuuksia. Eikä siinä vielä kaikki. Kiristetään kokonaisuuden ruuvia vielä astetta kireämmällä ja syntyy Unelmien sielunmessu. Ei happyendejä vaan kohti vääjämätöntä kohtaloa mielettömällä audiovisuaalisella tykityksellä. Leffassa menee kaikki päin h**vettiä ja katsoja joutuu todistamaan päähenkilöiden epätoivoa.
Leffa kertoo addiktioista, olkoon kysymyksessä kofeiini, ruoka, laihdutuspillerit, huumeet tai vaikkapa TV. Leffa on vastenmielinen sekä voimakas ja vetää puoleensa kuin magneetti. Irti ei pääse millään, katsoja on täydellisesti koukussa. Eipä tule mieleen ihan heti yhtä vaikuttavaa leffaa joka tarttuu tajuntaan lähtemättä sieltä ihan lähipäivinä.
Nuoriso sekoilee aineiden kanssa, mutta ylivoimaisesti parhaimman roolin vetää Ellen Burstyn TV-visailuun janoavana yksinäisenä leskenä, jonka nuppi menee sekaisin laihdutuspillereistä. Käsittämätön roolisuoritus.
Katsokaa juttu ja ihmetelkää lopputuloksen loistavuutta. Saa tulla monenmoista julkaisua DVD:lle ennenkuin tämä leffa syrjäytetään vuoden ykköspaikalta. Onneksi on olemassa myös hömppää. Jos tämän tyyppistä meininkiä olisi enemmän voisi harkita astmapiipun laittoa. Unelmien sielunmessuun ei pety ellei nyt ihan kuulu Harlekiini-porukkaan.
