Väitän, että jokainen Disneyn Aladdinin nähnyt lienee joskus pohdiskellut kuvitteellista tilannetta, jossa sattuisi löytämään taikalampun ja esittäisi toivomuksia lampun hengelle. Wes Cravenin tuottama Wishmaster ei sisällä laulavia eläimiä tai puhuvia huonekaluja, vaikkakin elokuva esittelee pahan hengen metkuja sekä varomattomien toivomusten seurauksia. Ajatus pieleen menneistä toiveista ei ideana ollut uusi 1990-luvullakaan: klassinen tarina toiveet toteuttavasta apinankäpälästä eri variaatioineen on ollut vakiokauraa pelkästään amerikkalaisessa populäärikulttuurissa ainakin belle époquen päivistä asti, kansantarinoiden kautta vieläkin kauemmin.
Miellyttävänä piirteenä eksoottinen ilkiö ei tällä kertaa ole valkopesty ”amerikkalainen”, vaan perua länsimaissa pimeäksi ja turvattomaksi mielletystä Lähi-idästä. Muinaisina aikoina persialainen viisas vangitsi pahan hengen jalokiveen ja kätki pahaisen helyn turvallisimpaan tietämäänsä paikkaan ns. ikuisiksi ajoiksi. Kun kyseinen jumalankuva sitten kärrätään siirtomaahengessä Amerikkaan, sattuu kallisarvoinen jalokivi vahingossa tippumaan piilopaikastaan ahneiden kapitalistijenkkien käpälöitäväksi. Vankilastaan vapautunut pimeyden demoni alkaa vaellella suurkaupungin kaduilla porvarillisen pukumiehen nahoissa, toteuttaen ihmisten toivomuksia ja keräten samalla sieluja valloittaakseen maailmaan.
Käytännössä koossa on siis varsin perinteinen ”taideslasheri”, jossa tarkoituksellisen erottuvan konseptin ympärille on koottu nippu luovia tappokohtauksia, ja jonka lopussa päähenkilö joutuu ottamaan yksin mittaa mahdottomiin mittasuhteisiin kasvaneesta pahasta. Erilaisten kuolintapojen luovuus saa idean kuitenkin tuntumaan tuoreemmalta kuin mitä se onkaan: ainuttakaan hahmoa ei vain tapeta suoraan väkivallalla. Wishmasterin hauskuus perustuukin kaavamaisen asetelman yllätyksiin sekä katsojan jatkuvaan arvailuun kunkin toiveen epäonnistumisen tavasta – tässä tapauksessa rajana ovat silkan mielikuvituksen ohella valitettavan kämäiset cgi-erikoistehosteet.
Ilman pahaa henkeä esittävää, pakotetun matalalla äänellä ja kestovirne naamallaan puhuvaa Andrew Divoffia Wishmaster olisi halpana B-luokan kauhurainana todennäköisesti unohdettu jo aika päiviä sitten. Liekö sitten Cravenin vaikutusta, mutta pienissä sivuosissa nähdään myös paljon klassisen kauhun vakiokasvoja Kane Hodderista, Robert Englundista ja Tom Savinista Angus Scrimmiin, Ted Raimiin sekä moneen muuhun. Heikoin lenkki näyttelijöistä on mielestäni pääosan Divoffia pakoilevana avuttomana nuorena naisena nähtävä puiseva Tammy Lauren; rajallisen yleisön nuhjuisena kulttielokuvanakin Wishmaster lukeutuu Laurenin uran kohokohtiin. Näyttelijöistä vain Divoff palasi rooliinsa Wishmasterin jatko-osassa – ja mies kantoikin yksin koko leffaa alusta loppuun harteillaan.
Henkilökohtaisesti en ollut nähnyt tai edes tiennyt Wishmasterista kuin vasta hiljattain. Muistan mukulana törmänneeni ensimmäistä kertaa konseptiin tälle leffalle tuoreeltaan kumartaneen Extreme Ghostbustersin episodissa, jossa paha henki pysäytetään esittämällä tälle paradoksaalinen toivomus. Olisin toivonut myös Wishmasterilta vastaavanlaista oivallusta, mutta vanhan kansan sanoin: kaikkea ei voi aina saada. Ainakin Wishmasterista pystyy nauttimaan viihdyttävänä ja vähän erilaisena kauhupätkänä. Freddy Krugerin tai edes Pinheadin kaltaista kestosuosikkia ei pahasta hengestä kuitenkaan saisi Jason Voorheesin kirveellä tai Leatherfacen moottorisahallakaan. Näin on näppylähanskat.
Miau!
