Norjalainen Thule-asema Antarktiksella tekee löydön. Sen verta ison löydön että tohtori Sander Halvorson (Ulrich Thomsen) ja tämän apulainen Kate Lloyd (Mary Elizabeth Winstead) lennätetään avuksi. Löytö kertoo maapallon ulkopuolisesta elämästä. Sanomattakin lienee selvä että umpijäässä ollut löytö osoittautuu odotettua elävämmäksi ja lisäksi sillä on vähemmän miellyttävä ominaisuus absorboida geneettistä materiaalia ja replikoida se. Toisin sanoen se kopioi eläviä olentoja. Se ei ole ollenkaan kiva juttu ja paranoia iskee henkilökunnan keskuuteen. Erityisen pahasti juttuun suhtautuu Lars (Jørgen Langhelle) ja em. eliö tekee selvää henkilökunnasta ja absorboi tappamansa epämääräisiksi niljakkeiksi.
Aikoinaan John Carpenter käytti elokuvavälinettä kertomaan tarinan missä amerikkalainen tutkimusasema saa vieraakseen em. muotoaan muuttavan eliön ja kohtaamisen vähemmän miellyttävistä seurauksista. Matthijs van Heijningen ohjailee elokuvan joka kertoo mitä tapahtui norjalaiselle tutkimusasemalle ja mitään hyvää heille ei tapahtunut. Käsikirjoituksen rustaillut Eric Heisserer käyttää John W. Campbellin alkutekstiä sumeilematta juonen apuna, mutta suureksi harmiksi juoni jää harmillisen latteaksi. Mukana on kuitenkin useita hienovaraisia ja vähemmän hienovaraisia nyökkäyksiä Carpenterin klassikkoon, joskin muutamat juonilangat jäävät roikkumaan. Käsikirjoituksen kankeus on kaksinverroin epämiellyttävä piirre elokuvan ollessa muuten huolella toteutettu teos. Se tarkoittaa sitä norjalaiset puhuvat norjaa ja Alec Gillisin ja Tom Woodruffin johtaman tehosteryhmän luomat möröt tuntuvat olevan samanlaisia kuin Rob Bottinin luomat möröt vuosien takaa. Näitä niljakkeita on luonnollisesti ehostettu CGI:llä ja sen myös (Perkele!) huomaa erityisesti isompien rumilusten liian kevyestä liikkumisesta.
Mary Elizabeth Winstead on pääasiallisena sankarittarena leffassa missä pitää tehdä myös armottomia tekoja. Sellaisia tekoja joissa käytetään liekinheitintä eloonjääneeseen joka on pelastanut hänen henkensä. Ulrich Thomsen on jonkinlainen asiantuntija jolla on huono asenne hierarkian ja oikeiden toimintatapoihin suhteen. Jørgen Langhelle on käytännössä ainoa merkittävä sivurooli joka kehittyy epämääräistä partanaama-norskia pidemmälle. Näyttelijäkaartia ei voi syyttää huonoudesta, joten heidänkin epämääräisyytensä on käsikirjoituksen vika.
Toteutus on hyvä ja ohjaajakaan ei teeskentele olevansa taidemuotoa mullistava [I]auteur[/I], joten lopputulos on katsomiskelpoinen hirviöleffa. Käsikirjoituksen ja rytmityksen kurtut rokottavat saldoa, mutta tällaisenaankin se toimii. Mukana on myös koira.
