New York, kesä 1972. Huonoista oloista lähtöisin olevat, maailman raakuutta nähneet Sonny (Pacino) ja Sal (Cazale) aikovat ryöstää pankin, mutta joutuvatkin jumiin sisälle kun huomaavat että poliisi on saanut piiritettyä pankin. Heillä on panttivankejakin; pankinjohtaja ja kassaneitejä. Alkaa painajaismaisin ja hikisin iltapäivä jonka Sonny ja Sal joutuivat ikinä kokemaan.
Jotkut arvioijat ovat sanoneet että tässä pätkässä on hieman liian poliittinen ote, pikemminkin päinvastoin; leffan ote on sopivasti omaa aikaansa ja ajan henkeä käsittelevä: Vain vähän aikaa ennen leffan tapahtumia oli ollut Attican verinen vankilakapina. Vangit olivat nousseet kapinaan protestiksi huonoille oloilleen ja kansalaisoikeusrikkomuksille. Kapinasta tuli verinen siinä vaiheessa kun poliisi ja kansalliskaartin erikoisosasto hyökkäsivät automaattiasein (joista osa oli toisen maailmansodan perua, esim. epätarkat mutta tulivoimaiset Thompson- konepistoolit) ampuen kaikkea tielle tulevaa, myös panttivangeiksi otettuja vartioita. Attican vankilassa oli paljon mustia vankeja. Vankilakapinan verinen tukahduttaminen saikin paljon huomiota. Sonny tuntee sympatiaa näitä huonosti kohdeltuja ihmisiä kohtaan ja puhuessaan leffan aikana tiedotusvälineille, kerääntyneelle yleisölle ja poliisille kertoo epäkohtia jotka vaivaavat hänen mielestään tätä kylmän sodan jyrkkää yhteiskuntaa.
Olen jälkeenpäin elokuvan katsottuani nähnyt kuvia poliisin silloisten SWAT- joukkojen aseistuksesta jotka olivat kerääntyneet pankin ympärille: Thompsonia ja lähitaisteluun tarkoitettua M2 Carbinea näkyy paljon, jopa tarkka-ampujilla. Elokuvassakin oli kuvattu yhdellä katolle menneellä SWAT- poliisilla M2 Carbine. Tarkoitus on selvä: ”jos roisto tulee ulos, täyttä tulta vaan niskaan”. Sellainen on sen ajan henki. Kaiken kaikkiaan elokuva on hyvä opetus ajan poliittisesta ilmapiiristä. Suosittelen katsottavaksi, vaikka ihan vain nostalgian takia.
nimimerkki: Galeazzo
