Dolores Claiborne edustaa Stephen Kingin draamaosastoa, joka on usein parempaa, kuin elokuvat, jotka perustuvat miehen kauhukirjoihin. The Shawshank Redemption, Stand By Me, Vihreä maili ja Pedon sydän ovat hyviä todisteita siitä seikasta. Pienistä jännityselementeistä huolimatta kyseessä on aika synkähkö draama, joka ei ole mitään kevyttä perjantai-illan viihdettä. Se on kertomus Dolores Claibornesta (Bates) ja hänen ei niin onnellisesta elämästä. Synkät syyspäivät ovat nykyisyyttä ja menneitä aikoja ovat iloiset kesäpäivät, jos niitä edes on tuolle naiselle sattunut kohdalle.
Elokuva alkaa Vera Donovanin (Parfitt) murhasta, josta Doloresia syytetään. Dolores on suurimman osan elämästään hoitanut tuota kärttyistä akkaa ja uhkaillut häntä päivittäin. Ei ole ensimmäinen kerta, kun Dolores on poliisikuulustelussa, sillä hän joutui sellaiseen jo miehensä Joen (Strathairn) kuoleman aikoihin. Sama etsivä John Mackey (Plummer) tutkii tätäkin murhaa ja aikoo saada nyt kiikkiin Doloresin. Doloresin tytär Selena (Leigh) palaa äitinsä luokse tulehtuneista väleistä huolimatta ja nyt on aikaa märehtiä menneitä sekä kaivaa esiin vanhoja salattuja totuuksia.
Siis niin kuin jo mainitsin, niin mikään viihdepläjäys ei ole kyseessä, vaan masentavan ilmapiirin takia yllättävän rankkaa tavaraa, pienestä hollyvirneestä huolimatta. Kathy Bates tekee niin vakuuttavan roolityön Doloresina jälleen kerran, että katsojalta heruu kaikki sympatiat tuon jämäkän mummelin puolelle, vaikkei hän mikään pyhimys olekaan. Batesin aikaisempi King-rooli elokuvassa Piina toi hänelle Oscarin, jota tästä ei tullut, mutta rautaista kameran edessä työskentelyä hän tekee tässäkin. Pienimuotoisuudesta huolimatta tässä on joitain suuria tunteita, ja elämänmakuinen kertomus tuo mieleen John Saylesin materiaalin.
Kehuin tuossa jo Batesin roolisuoritusta, niinpä kehaisen vähän muidenkin. Tässä nähdään kaksi erittäin aliarvostettua tyyppiä sivuosissa ja he ovat herrat nimeltänsä David Strathairn ja John C. Reilly. Jälkimmäinen on niin pienessä osassa konstaapelina, ettei siitä paljon voi sanoa, vaikka moitteitta hän sen vetääkin. Strathairn puolestaan vetää todella uskottavan näyttelijäsuorituksen Doloresin edesmenneenä miehenä. Mies on saanut roolihahmoonsa mukaan niin väkevää ilkeyttä, että hänen touhujaan tekee välillä todella pahaa katsoa. Jennifer Jason Leigh tyttären roolissa ei ole ollenkaan hassumpi valinta, eikä Christopher Plummerkaan mikään huono ole jäyhänä etsivänä.
Hyvin ohjattu, kirjoitettu ja näytelty elokuva on siis kyseessä. Täytyy taas todeta, että Teppo Kuningas saa hyvää draamaakin aikaan. Taitava takaumatekniikkakin tässä on, eikä paljon moitittavaa löydy. Pieni mustavalkoisuus ja pienoinen hidastelu vain hieman häiritsevät, mutta eivät ne tätä elämystä täysin pilaa. Hyvä laatudraama, jota voi suositella pienellä varauksella trillereidenkin ystäville.
