”A tale of Murder, Mayhem and Revenge”, tätä lupaa kohutun ”House of 1000 Corpses”in jatko-osan punchline. Lupauksesta olisi helppo pitää kiinni vähintäänkin apinoimalla muita kosto-road-elokuvia ja heitellä sinne tänne sairasta läppää kuin goreakin. Jos nyt tarkkoja ollaan, niin tämä pläjäys tekeekin, mutta kiehtovan omalla tavallaan. Jo ykkösosan visuaalisuus, joka tuodaan esille nasevilla leikkauksilla, sekä törkeän peittelemättömällä väkivallalla on periytynyt tähän jälkeläiseen.
Elokuva alkaa jo edellisien murhien jälkeen hiljentyneeltä Fireflyn farmilta, jossa ei kummemin huolta nähdä ruumiiden ja yleisen visvan keskellä. Rauhallisia sikeitä vetelevät punaniskat eivät ole niinkään tietoisia katkeran lainvalvojan, Wydellin (Forsythe) äkillisestä ratsiasta, jonka kohteeksi on valittu klaanin verinen pesäpaikka. Ikävän välikohtauksen saattelemana tuonpuoleiseen siirtyy parikin pipipäistä perheenjäsentä, mutta muu perhe(perheen äitiä lukuunottamatta) pääsee kuin pääseekin luikkimaan karkuun. Mother Firefly (Easterbrook) joutuu veljensä murhasta leipiintyneen koppalakin kouriin, mutta loppu klaani onkin jo jättänyt aimon ruumiita taakseen pakomatkallaan jonnekin taivaanrannan toiselle puolen.
Viimeistään tässä kohdin on hieman hitaammankin katsojan tajuta, että ”ei perkule, tämä onkin road movie!”, osan tämä seikka voi karkoittaa pois, mutta omasta mielestäni tämänkaltainen kokeilu oli tervetullutta, vaikka se veikin osan ahdistavasta tunnelmasta pois.
Turha auringonvalo korvataan kuitenkin hersyvän hauskoilla (ja rivoilla) heitoilla, aina kanan nussimisesta, noh, aseella masturboimiseen. Myös esikoisesta tuttu veri ja kuona on isossa roolissa tappomatkalla läpi erämaan. Väkivalta ja tappaminen onkin yksi elokuvan pääasioita, se ei ehkä keskity vain näyttämään raakuuksia toisensa perään, mutta myös piilottamaan kaikenlaisia huvittavia, kuin vakaviakin jippoja sinne sun tänne. Mitään yhteiskunnallista ryppyilyä en kiiltokuvakansalle naureskelua enempää löytänyt.
Fireflyn jämistä tulee elokuvan kuluessa pelottavan tuttuja, inhimillisiä ja jopa samaistumisen arvoisia, tästä kiitos persoonallisille näyttelijävalinnoille, käsikirjoitukselle sekä eritoten Rob Zombielle. Vaikka perhe-elokuvaa ei tästä saisi tekemälläkään, vallitsee koko elokuvan ajan omintakeinen ja unelias perhehenki, kaikki puhaltavat yhteen hiileen(tai tappavat yhden mieheen), vaikka väittely käykin usein kiivaana, eikä voimasanoja pidellä salassa.
Tätä jatketaan aina tyylikkääseen loppuun asti, mikä antaakin kauniin verisen pisteen klaanin viimeisille vesoille. Verbaalisen, että visuaalisen tykityksen yhteiskäyttö on jotain uskomattoman hienoa, vaikka kaikki ei aina mene täydelliseseti, saatika ole joka makuun. Hyvänä esimerkkinä eivät kaikki ymmärrä, mitä hauskaa on leikata verisestä murhasta lapsenomaista, mutta hyvin huvittavaa sanasotaa käyvään sisaruspariin.
TDR on oikea sekametelisoppa, jokaisesta kuvakulmasta. Huumoria, verta, jännitystä, vittuilua, sekä tietenkin lisää verta. Tämä on heikkous, että vahvuus, balanssin näille asettaa katsoja. Itse ainakin tykästyin tähän lähes yhtä raamatullisissa mitoissa, kuin ensimmäiseenkin osaan. Makunsa kullakin, omani on tämän elokuvan jälkeen ’Tutti Fucking Frutti’!
