Staying alive on jatkumoa vuonna 1977 ilmestyneelle Saturday Night Feverille, jossa John Travolta keikutteli itsensä maailmankartalle. Tässä jatkiksessa Travolta keikistelee jälleen Tony Manerona, ja mikä pelottavinta: ohjaajanpallilla istuu itse Syltty Stallone, joka – ikävä kyllä – on myös käsikirjoittanut tämän (kärsimys)näytelmän.
Stallone ei ole tunnetusti niitä maailman viisaimpia miehiä. Niinpä Staying aliven kohdalla Sly on kaverinsa Nik Cohnin kanssa hokannut nerokkaasti vain siirtää Rockyformaattinsa discon ja tanssilattian puolelle. Travoltan naistenkaatajahahmo Tony Maneira ähkii, tanssahtelee trikoissaan tanssilattioiden italialaisena orina ja siinä sivussa tasapainoilee naisongelmien parissa. Taustalla pauhaava musiikki on todella ärsyttävää, ja vain kahdeksankymmentäluvun imelimpään poppiin tykästyneet suodattavat moista. Onneksi leffan voi kuitata parodiana jumppavideosta.
Valkokankaiden kehäketun olisi alkuunsa pitänyt pysyä kaukana ohjaajan tehtävistä, sillä Rockyn kakkososa on ainoa onnistunut tekele. Sitten ideat ovatkin kuivuneet. Vai väittääkö joku esim. Rocky V:n tai Drivenin jälkeen muuta? Tai tämän leffan…
Staying aliven katsominen on jonkinasteinen selviytymistarina jo itsessään. Rocky goes tanssilattia ja vain Adriaaaaaaan!– huuto puuttuu. Varoituksen sanana: yliannostus trikoista voi tulla yllättävän nopeasti. Myös aivojen voi aiheesta pelätä vammautuvan näin puuduttavan dialogin ja katsojan aliarvioimisen parissa. Jotkut voivat saada öljyttyjen kroppien täyttämistä tanssikohtauksista kiksinsä, mutta leffaa aiheesta ei silti ehkä olisi kannattanut vääntää. Yksinkertaisesti liian yksinkertainen Staying alive on huonon olon aiheuttava discofiilistely. Häpeä Sly, häpeä!
