Leffa on monesti juuri niin hyvä kuin viimeiset minuuttinsa. Siis jos ne viimeiset minuutit kykenevät kutomaan kaiken yhteen onnistuneesti. Järjettömän kovaa filmografiaa itselleen luova – jos unohdetaan se uinuva Insomnia – Christopher Nolan on nykyohjaajista iskostanut tuon teesin taitavimmin kalloonsa. Hän käsikirjoittaa, milloin yksin, milloin veljensä kanssa, ja rakentaa leffasta lähes aina hiljalleen myrskyn lailla kasvavan mindfuckin, joka huipentuu kaiken tiivistävään loppukohtaukseen. Nolanin ns. elämänhaave, tuo suuri, rahaa säästelemätön projekti nimeltä Inception, ei tee tähän kaavaan poikkeusta.
Inceptionin juonesta on turha alkaa runoilemaan sen pitemmästi – leffan on tarkoitus rönsyillä mieleen yllätyksellisenä, hihasta vedettynä jokerikorttina. Periaatteessa Inception on kuitenkin vain päivitys klassisesta Mestarivaras tekee viimeisen ja kaikkein kauneimman keikkansa -kaavasta. Tässä tapauksessa varkaan (DiCaprio) juoni on monitasoinen, unen ja todellisuuden rajoilla kulkeva trippi.
Nostettuaan Batmanin, hieman jo kulahtaneen tylsän lepakkoviitan, tyystin uudelle tasolle niin kaupallisesti kuin taiteellisestikin (sillä toisella Battis-)tulkinnallaan, ei ole ihme, että Nolaniin suhtaudutaan nyt jo kunnioittavammin. Rahahanat aukenivat auvoisasti, vaikka Inceptionissa piili selkeä vaara, että ohjaajamestarin kunnianhimoisuus nakertaisi terävillä kulmahampaillaan menestyksen pois. Ja jos Inceptionista huonoja puolia halutaan etsimällä etsiä, löytyvät ne juuri kompromisseista, joita Nolan (mitä ilmeisemmin tuottajien painostuksesta) on joutunut tekemään. Niin säkenöivä kuin leffa onkin, välillä taisteluakrobatia tuo mieleen Matrixin ja räjähtelyn määrä ylittää reilusti tarinan vaatiman rajan. Tuntuu siltä, että Nolan ei ole se herra, joka ensimmäisenä haluaa änkeä ”megasiistin” BUM!-efektin jokaiseen kohtaukseen. Onneksi itse tarina räjähtää tajuntaan vielä kovemmin.
Leo DiCaprio on kasvanut viime vuosina ulos ysäriajan hurmaajapojan maineestaan ja upottaa nyt viimeistään kipeällä tulkinnalla Titanicin haamut syvyyksiin. Eikä hänen huonossa seurassa tarvitse unitrippailla; jo mainittu Nolan-noste on tuonut mukaan ison läjän alansa huippuosaajia. Batman-projekteista on tarttunut matkaan miniroolin vetävä brittiherrasmies Michael Caine ja uuden Batmanin ”ykkösosaa” sairaalloisen pelottavalla pahistulkinnallaan lähes yksin kannatellut Cillian Murphy esittelee muuntautumiskykyään tarinan ryöstön pääkohteena. Kun tähän lisää valovoimaisen Ellen Pagen, karismaattisen Ken Watanaben ja niin ikään menneisyyden haamut niskastaan tiputtavan Joseph Gordon-Levittin (Se Kolmas kivi auringosta -sarjan angstinen teini, muistattehan?), voi Nolanilla olevan käsissään laadukkaat pelinappulat.
Inceptionin käsikirjoitus on jotakin, jonka tuntuisi olevan mahdottomuus (aivan kuten tarinan Suuri Istutus) tai ainakin vaatineen vuosikymmenten asettelun ja hinkkaamisen. Poukkoilevasta twisti-jahdista tulee mieleen laatusarja Lost (hahmojen kasvaminen teknologiaosan ollessa lopulta hämäävästi vain sivujuoni) versus Nolanin ykköstyö The Prestige (tyylikkyys!). Keikan rytmitys on loistava; jännite säilyy ja vieläpä kipinöi hurjasti. Menneisyyden haamuilla on oikeutuksensa ja paikkansa. Tarina syvenee ja syvetessään – jos teemasanailu sallitaan – istuttaa katsojan penkkiin kiinni. Ainoastaan kohdan/tason X trippi lumimaisemiin vaikuttaa oudon tietokonepelimäiseltä, nörttejä varten rakennetulta turhakkeelta ja tekniikkapröystäilyltä. Mutta sekään ei haittaa, kun lopussa palaset putoilevat paikalleen ja vieläpä niin, että muuten vain perushyvän scoren vääntäneen Hans Zimmerin paras oivallus on säästetty sinne herkistäjäksi. Tämä katsoja myöntää selkää kylmänneen aika vietävästi ja sisällä velloi niin kummasti. Ja jos tarkkoja ollaan, sama vellonta jatkuu edelleen vuorokausi rainan jälkeen. Siksipä, niin mahdottomalta kuin se tuntuukin, on Nolanille ojennettava kolmatta (!!!) kertaa täydet pisteet. Memento (2000), The Prestige (2006) ja Inception kun muodostavat jo vahvan tukijalan koko 2000-luvun elokuvatuotannolle. Ja Batman Begins on sekin pirullisen lähellä. Tyylistään tinkimätön C. Nolan todella on aikamme elokuvan kultapoika.
