Godzilla osoittautui harvinaiseksi elokuvateatterikokemukseksi: en nimittäin muista milloin olisin viimeksi ollut näin hyvällä tuulella elokuvista tullessani. Ja ennen kaikkea näin positiivisesti yllättynyt. Nyt arvostelussa oleva Godzilla on kolmikymmenosaiseksi paisuneen sarjan toinen amerikkalaistuotos – ja se edellinen oli Roland Emmerichin syystäkin surullisenkuuluisa…miksi sitä nyt kutsuisi. Pyhäinhäväistys lienee oikea sana. Tämä tosiasia kuitenkin pelaa loppujen lopuksi tämän elokuvan eduksi, vaikka se saakin katsojan kenties aluksi suhtautumaan elokuvaan epäluuloisesti. Kun suurimman japanilaisen edellinen visiitti Amerikkaan oli mitä oli, niin sen rinnalla kutakuinkin mikä tahansa vaikuttaa hyvältä. Ei tämänkertainenkaan Töpsilla mikään elokuvataiteen suurin mestariteos ollut, mutta Emmerichin mutanttisisiliskon räpellykseen verrattuna se on Citizen Kane.
Itseasiassa Gareth Edwardsin elokuva tekee jo alkutekstiensä aikana paremman vaikutuksen kuin Emmerichin teos teki koko pituutensa aikana. Ja elokuvan edetessä tuo vaikutus sen kuin paranee. Parasta Godzilla-vuosimallia-2014:ssa on se, ettei se yritä liikaa – vaikka mukana toki on näön vuoksi pakolliset perhedraamat, ihmiskohtalot, pohdiskelut ydinaseiden oikeutuksesta sun muusta, elokuva on pohjimmiltaan rehellisesti aivotonta toimintaviihdettä. Ja toimivaa sellaista. Juonentapainen rakentuu amerikkalaisen armeijan pommiasiantuntijan (Aaron Taylor-Johnson) ympärille, tämän sekaantuessa paranoidin oloisen isänsä välityksellä Japaninmaalla tapahtuneen mystisen ydinonnettomuuden jälkipuintiin. Kuten arvata saattaa, kyseessä ei ole mikään normiydinonnettomuus, vaan taustalla on muinainen jättisuperhirviö-ötökkä, jonka opimme tuntemaan nimellä MUTO. Ja Mutolla on myös kaveri – tämä kaveri tosin jenkkilässä. Mutta nämä kaksi ilkeännäköistä öttömönkiäistä saavat vastaansa vuosimiljoonien takaisen luonnollisen vihollisensa, Gojiran alias Godzillan. Otuksien lähtiessä mellastamaan ympäri maailmaa seuraa ydinasekeskustelua, luonnonvalinnan sivuamista ja kaikkea muuta jännää – mutta ennen kaikkea tyylikkäästi palaviksi päreiksi meneviä kaupunkeja, ja paljon rytinää.
Elokuvan näyttelijät tekevät joka ainoa vähintäänkin mukiinmenevän roolisuorituksen: Taylor-Johnson on näennäisessä pääroolissaan juuri niin uskottava kuin pitääkin olla – hän hoitaa hommansa kunnialla, mutta onhan se selvää että elokuvan todellinen päähenkilö on sen 100-metrinen nimikkohahmo. Ja se onkin toteutettu tyylillä! Godzillan ulkonäkö on aikalailla samanlainen kuin millaisena se on japsielokuvissaan esitetty – iso, punkeron näköinen ja pysäyttämätön. Se ei kysele kulkulupia eikä kaipaa avukseen tahi riesakseen minkään sortin jenkkisankareita, mutta ei myöskään kanna näitä kohtaan mitään ylimääräistä kaunaa – toisin kuin vastaansa saamat Muto-ötökät, joiden käytös ja aiheuttamansa tuho alkaa saada melkein sadistisen oloisia piirteitä. Godzilla on hirviöiden välisessä taistelussa selvästi se ”hyvis”.
Saa nauraa, tirskua tai yskiä merkitsevästi, mutta minulle tämä elokuva toi mieleen kuuden vuoden takaisen neljännen Rambon. Molemmissa näemme vanhan konkarin (joista toinen vain on vähän alle kaksimetrinen ja toinen vähän yli satametrinen), joka tuntuu kohtaavan maailman, johon ei oikeastaan enää kuulu, mutta siitä huolimatta osoittaa edelleen olevansa, no, kingi. Kuten J. Rambo osoitti vanhansorttisenakin pieksevänsä nykyajan toimintasankarit mennen tullen, osoittaa vanhan koulukunnan monsteri Godzillakin edelleen pystyvänsä pieksemään nykyajan CGI-mutanttiötökät vaikka vasemman eturaajansa pienimmällä radioaktiivisella kynnellä. On Godzilla toki itsekin tällä kertaa CGI-tuotos, mutta tyylikäs sellainen – ja sen ulkonäkö on kutakuinkin samanlainen kuin vanhemmissa perinteisin efektein toteutetuissa japsileffoissaan.
Elokuva on kaukana täydellisestä – se on hivenen ylipitkä, eikä se tarjoile katsojalle mitään, mitä ei olisi nähnyt jo sarjan aiemmissa tuotoksissa. Se on hömppää, mutta rehellistä hömppää. Se on hölmö, mutta rehellinen, tyylikäs ja viihdyttävä elokuva, jonka arvosanaksi paukahtaa 3 ja puoli tähteä. Elokuvalle ollaan kuulemma suunnittelemassa (yllättäen) myös jatko-osaa. Koska tämän elokuvan päätös oli sellainen, että se olisi oikeastaan sopinut päätökseksi koko tämän vanhan konkarin elokuvasarjalle, tekisi mieleni sanoa etten aio kyseistä pätkää suurin surminkaan mennä katsomaan. Mutta kun en uskoisi sitä itsekään.
