Koko pienen ikänsä elokuvissa ja TV-sarjoissa näytellyt, ja sittemmin kaksi Oscar-pystiä parhaasta naispääosasta itselleen kahminut Jodie Foster tulkitsee 14-vuotiaana pääosan trillerissä Pieni tyttö joka asuu kujan päässä. Olen aina ihaillut Fosterin näyttelysuorituksia, ja jo näin nuorella iällä hän laukoo vuorosanoja kuin ammattilainen ja loistaa lähes ennennäkemättömällä lahjakkuudellaan. Itse teos on Laird Koenig’n samannimiseen romaaniin perustuva elokuva, jonka mies on itse vääntänyt elävän kuvan käsikirjoitukseksi. Ohjaajan pallilla häärii unkarilaissyntyinen ja sittemmin Ranskassa vaikuttanut Nicolas Gessner.
Genreeltään Pieni tyttö joka asuu kujan päässä on lähimmillään mysteeritrilleri, vaikka siinä on hetkittäin myös draaman vivahteita. Juoni kertoo runoilijaisänsä kanssa New-England’ssa asuvasta 13-vuotiaasta Rynn-neidistä, joka vaikuttaa kyläläisten ja viranomaisten mielestä hieman liiankin sanavalmiilta ikäisekseen. Pikkuneidin isästä kun ei ole ainuttakaan näköhavaintoa, vaikka utelias vuokraemäntä ja hänen pikkutyttöihin sekaantuva poikansa ahkerasti Rynn’n taloa piirittävät.
Leffassa on hienovarainen, rauhallinen ja tyylikäs tunnelma, jossa jännittävyys perustuu pitkälti itse mysteeriin ja päähenkilön kiinnijäämisen pelkoon. Pari kauhua lähentelevää kohtaustakin löytyy, mutta raa’asta murhaelokuvasta tämän rainan kohdalla ei ole kyse. Ajoittain tunnelma on piinaava ja katsojana syvennyin ajoittain jännittämään aivan tosissaan Rynn’n mukana. Miljöö sijoittuu lähes kokonaan yhteen taloon, korostaen näin tiivistunnelmaisuutta. Musiikkimaailmaan olisi voinut paneutua tarkemmin, sillä osassa kohtauksista ei äänimaailmaa ole olemassa ollenkaan. 70-luvun yksinkertaiset pianon pimputukset olisivat tuoneet kohtauksiin piirun verran lisää pelottavuutta.
Dialogi toimii upeasti loistavien näyttelijöiden ansiosta ja Koenig on tehnyt käsikirjoituksen kanssa hienoa työtä. Pientä vihjailua ja ennakointia on havaittavissa, mutta se vain lisää tehoa elokuvan simppelille nerokkuudelle, joka jäi ainakin allekirjoittaneen mieleen pyörimään lopputekstien ilmestyessä ruutuun. Teemoina Pieni tyttö joka asuu kujan päässä käyttää yksinäisyyttä, itsenäisyyttä ja jopa pedofiliaa, jotka aiheuttavat ajattelemisen aihetta. Ei voi välttyä ajatukselta, että käsittelyn alla oleva teos muistuttaa mestariteos Psykoa.
Lahjakkaat näyttelijät ovat huippulaadukkaita ja nostavat teoksen arvon sen ansaitsemalle korkeudelle. Jodie Foster on ehkäpä paras lapsinäyttelijä, joka on koskaan vastaan kävellyt, enkä voinut seuralaisteni kanssa kuin häkeltyneenä katsoa tytön tyrmäävää itsevarmuutta. Fosterin esittävän Rynn-neidin ystävää näyttelevä vanhempi poika Scott Jacoby oli uusi tuttavuus, mutta tyyppi häikäisee puheliaan taikurin roolissaan. Jacoby ja Foster hoitavat hommansa erillisillä tasoilla erinomaisesti, mutta keskinäinen kemia jää harmittavan vaillinaiseksi. Maininnan arvoinen on myös Martin Sheenin tulkinta pikkutytöistä pitävästä aikuisesta perheenisästä. Limaisen ja vastenmielisen miehen esittäminen sopii hänelle oikein hyvin.
Mikäli rauhallinen etenemistempo ei haittaa elokuvanautintoasi, kannattaa tämä vuoden 1976 unohdettu kultakimpale hankkia haltuun ja antaa sille mahdollisuus. Itseäni ihmetyttää, kuinka kautta linjan kiitettävällä tasolla liikkuva ja laadukkailla näyttelijänimillä varustettu trilleri on jäänyt näin vähälle huomiolle.
