Kun kovin angstattaa, eikä mikään tunnu menevän hyvin, jokainen on joskus ajatellut, että maailma olisi parempi paikka, jollei olisi koskaan syntynyt. Tällaiset ajatukset vaivaavat myös George Baileytä (Stewart), jonka toiveen Jumala päättää toteuttaa näyttääkseen hänen merkityksensä läheisilleen. George on aina pyyteettömästi uhrautunut muiden puolesta ja auttanut kaikkia parhaansa mukaan, eivätkä hänen pienet rahahuolensa enää tunnukaan niin vakavilta.
Ihmeellinen on elämä, todellakin. Sen osoittaa myös tämä Frank Capran klassikkoelokuva, jonka parissa viihtyy hyvin ja josta ei valittamista löydy sen enempää tarinan kuin toteutuksenkaan puolesta. James ”Jimmy” Stewart tekee yhden hienoimmista roolisuorituksistaan, eikä vaimoa esittävä Donna Reed jää jälkeen vähääkään. Lapsinäyttelijätkään eivät herätä sellaista kuvotuksen tunnetta, kuin monissa muissa elokuvissa, vaan ovat varsin hyviä, varsinkin nuorta Georgea esittävä Robert Anderson. Tyhjänpäiväisempiäkin tyyppejä on tosin sivurooleihin hutkittu, ja aikakautensa elokuville ominaisesti juttu pyörii tähtinäyttelijöiden ympärillä sysäten muut jatkuvasti sivuraiteelle, mutta eipä se juuri haittaa. George Baileystähän tämä elokuva kertookin, eikä paikallisen näytelmäkerhon tuntemattomista suuruuksista.
Frank Capran ohjauksesta täytyy elokuvaa kiitellä erikseen. Rakenteellisesti elokuva on osittain jopa omaperäinen ja kerronta on läpi elokuvan mahtavaa. Tunnelmaa piisaa, ja se onkin elokuvan suurin vahvuus. George on hyvä ihminen, mutta hänellä menee huonosti (tai ainakin hän kuvittelee niin). Siispä Georgen luonne kuvataan elokuvassa iloisen kepeällä otteella, mutta hänen elämäntilanteensa surullisesti. Simppeliä mutta toimivaa. Kaikki ovat elokuvassa myös ultrakilttejä, ja juonikin on kiltti kuin mikä. Elokuvan pahiskin on oikeastaan syntynyt Pahaksi, joten eihän hän voi sille mitään. Joku voisi sanoa sitä imeläksi, mutta onhan se myös Joulun Sanoma. Tunnelma myös pitää katsojan mielenkiinnon koko ajan yllä, vaikka välillä elokuva yltyykin turhaan selittelyyn ja liiankin pitkiin johdantoihin.
Vaikka etsivä joitain puutteita ohjauksesta löytäisikin, pysyy homma koko ajan käynnissä hyvin. Kepeä kerronta ja tunnelma pitävät synkkiäkin sävyjä saavan tarinan mukavan iloisena, mutteivät kuitenkaan pilaa niitä synkkiä kohtia liialla kiltteilyllä. Huumoria on mukana sopivassa määrin, ääneen naurattaja Ihmeellinen on elämä ei ole, mutta ei ole tarkoituskaan eikä sen tarvitsekaan sitä olla. Sympaattinen huumori saa kuitenkin katsojansa hyvälle tuulelle, ja koska tekijät eivät ole väen vängällä lähteneet vääntämään ”jeko-jeko-heh-heh –komediaa”, on vakavat kohdat osattu suosiolla jättää vakaviksi ilman turhia vitsejä.
Lopullisen elokuvan voi tulkita kahdella tapaa: pessimistisempi voi nähdä sen muistutuksena siitä, että hyville ihmisille käy huonosti, eikä siinä paljoa auta vaikka olisi kuinka hyvä ihminen – paljonpa se lohduttaa että ilman sinua muilla menisi huonommin kuin nykyään, kun itse elät murheen laaksossa. Paljon mieluummin filmiä kuitenkin katsoo sinä Joulun Sanoman herättelijänä, joka se onkin: onhan Ihmeellinen on elämä kuitenkin hieno – samaan aikaan sekä koskettava että hauska – kertomus siitä, kuinka jokainen ihminen on tärkeä. Ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva.
