Mikäli pidät elokuvista, joissa tarina etenee vauhdikkaasti, huumoria löytyy ja toimintaakin on tarjolla, niin unohda The Motel Life heti alkuunsa. Jos taas makuhermoon osuu hidastempoinen, realistinen ja ankean harmaa indiedraama, niin tarjolla on melankolinen makupala. Tarina veljeksistä, joiden elämä on ollut tarpomista vastoinkäymisestä toiseen ei varsinaisesti ilahduta, mutta pitää kyllä otteessaan.
Frank (Emile Hirsch) ja Jerry Lee (Stephen Dorff) ovat veljeksiä, joita elämä on kolhinut lapsuudesta asti. Veljesten äiti kuoli poikien ollessa vielä nuoria ja isä oli häipynyt jo paljon aiemmin. Kaksikko asustelee Renon kaupungin motelleissa yrittäen vain selviytyä seuraavaan päivään. Jerry Lee on menettänyt toisen jalkansa nuoruuden onnettomuudessa ja Frank on huolehtinut isoveljestään jo vuosikausia. Ankea arki synkkenee entisestään, kun Jerry Lee törmää autollaan pyöräilijäpoikaan, joka menehtyy onnettomuudessa. Hyvin pian poliisi kiinnostuu Jerry Leen liikkeistä, joten kaksikko karistaa Renon pölyt jaloistaan ja lähtee pakomatkalle. Matkan aikana veljekset perkaavat omia tuntojaan ja elämäntaivaltaan. Syyllisyyden painama Jerry Lee kamppailee paitsi fyysistä myös henkistä romahdusta vastaan. Frank puolestaan hakeutuu takaisin entisen tyttöystävänsä (Dakota Fanning) seuraan. Iloa veljesten elämän ankeuteen tuovat Frankin kertomat ja Jerry Leen kuvittamat tarinat, joissa kaksikko seikkailee sankareina onnellisempien tähtien alla.
The Motel Life on elokuva, jonka voima piilee pienissä hetkissä ja tunnelmassa. Elokuvassa tapahtuu varsin vähän ja pääpaino on veljesten keskinäisissä hetkissä. Elokuva nojaa siis paljon päänäyttelijöihinsä, eivätkä Hirsch ja Dorff tuota pettymystä. Kaksikko sukeltaa hienosti rooleihinsa, joten veljekset ovat vahvasti elämänmakuisia ja uskottavia hahmoja. Hirsch ja Dorff tuovat kankaalle kouriintuntuvan aitoa veljesrakkautta, eikä siinä aina tarvita edes sanoja. Myös Fanning on osassaan hyvä, eikä unohtaa voi myöskään sympaattisen pikkuroolin vetäisevää karismaattista konkaria Kris Kristoffersonia.
On aivan selvää, että tämä ei ole elokuva kaikkien makuun. Tarinan yllä leijuu niin vahva epätoivon ja melankolian tunnelma, että piristäväksi viihteeksi leffaa ei saa väännettyä millään. Tarinan vähäeleinen päätöskin vaatii jonkin verran pureskelua. Varsinaista loppuratkaisua kun ei ole tarjolla, kenties vain pieni käännähdys uuteen suuntaan. Onneksi se kuitenkin on edes hivenen lohtua ja toivoa antava.
Aiemmin tuottajina häärineet veljekset Gabe ja Alan Polsky vastasivat yhdessä elokuvan ohjauksesta. Ensikertalaiset onnistuvat kiitettävästi ja elokuva pysyy hyvin kasassa loppuun asti. Tarinan alakuloa sopivin väliajoin rikkovat veljesten tarinointijaksot on toteutettu näppärästi animaation keinoin ja se tuo kaivattua vaihtelua elokuvaan. Tummansävyisen tunnelmapalan kruunaa kuvaaja Roman Vasyanovin karun kylmät kuvat talvisesta Nevadasta.
