Tim Burton aloitti uransa Disneyn animaattorina. Sittemmin hän siirtyi itse tuottamaan ja ohjaamaan elokuvia oman makunsa mukaan. Ja tätä omaa makuaan hän onkin seurannut. Gotiikalla ei voi yksistään purkaa osiin Burtonin kuvaustyyliä, siihen sekoittuu ironian, lapsekkuuden ja väripaletin lähes epäsovinnainen käyttö. Burtonin elokuvat eivät ole varsinaisesti pelottavia, ne irvailevat synkälle ihmiskäsitykselle tekemällä hahmoistaan sympaattisia ja eläviä kuolleiden maailmassa.
Musiikin käyttäminen punaisena lankana animaatioissa on ikään kuin tapa. Niin vahva tapa, että Disney on tuottanut piiroselokuvillaan kuolemattomia kappaleita läpi historiansa. Danny Elfman tarjoaa sävellystaitoaan ja lauluääntään rakentamaan kuolleiden valtakunnan asukeille sielut ja sykkivät sydämet animaatiossa Painajainen ennen joulua (Nightmare Before Christmas). Burtonin suojeluksessa Henry Selick on ohjannut lakritsamaisia kuutamoita ja hautausmaita Halloween-kaupungin iloksi ja ihmisten kauhuksi.
Kuollutta menoa
Halloween-kaupungissa elävät kaikkein viheliäisimmät pelottelijat, jotka pujahtavat ihmisten maailmaan toimittamaan eläviä muutamilla säikähdyksillä hautuumaan lepoon. Heistä kaikista ylinnä on Jack (Danny Elfman), kaipaa jotain uutta ja tuoretta. Hän päättää kaapata Joulupukin ja valjastaa koko manalan järjestämään kaikkien aikojen parhaan joulun. Ikinä.
Sally on hullun tiedemiehen kokoon parsittu Frankenstein-vastaava, jonka sydän sykkii (kielikuvana) Jackille. Hän varoittaa rakastettuaan seurauksista, jotka tulevat olemaan kaameat, jos Jack sekaantuu joulun perinteisiin.
Painajainen ennen joulua on tosissaan tiedossa, myös katsojallekin. Upeasta animaatiostaan, hulvattoman satiirisesta ideastaan huolimatta metsään mennään, kun tarina onkin kankea suutari-pysyy-lestissään allegoria. Mielikuvitus ei nähtävästi riittänytkään tarinan työstämiseen asti.
Elfmanin musiikki ei koettele rajoja, kuten Burtonin mielikuvitus, kehutut lyriikatkin kuulostavat kalskeilta, kun laulun rytmitykset ja soinnut eivät löydä paikkaansa. Korviin jää kaikumaan kaaosmainen, metallinoloinen ja karhea rallatus. Kajahtanut vekkulimaisuus on hurmannut aina sekä Elfmanin että Burtonin kädenjäljessä, mutta nyt herrasmiesmäinen lämpö ja empatia on haudattu jonnekin halloweenkurpitsojen sekaan.
nimimerkki: Martin van Wetten
