Adrian Lynen tulkinta Vladimir Nabokovin romaanista poikkeaa Kubrickin versiosta kuin silakka salaatista. Jälkimmäinen yritti virnuilla aiheella ja teki sen valitettavan kömpelösti. Kubrickia ei helposti päihitetä, mutta ainakin tämän tarinan suhteen Lyne vetää pitemmän korren.
Lolitan päähenkilö on melankolisen oloinen professori Humbert Humbert (upea Irons). Herra Humbert etsii asuntoa ja ajautuu lopulta räikeän kanamaisen Charlotte Hazen (Griffith) luokse. Asunto on melkein läävä ja sen omistajakaan ei oikein Humbertia viehätä, mutta talon puutarhassa miehen katse tavoittaa sitä jotakin. Nimittäin. Dolores ”Lolita” Hazen (Swain), kastelulaitteen kostuttamaa nuorta lihaa. Ja silloin syttyy koko äijä, nousee tunteen palo ja ah, hän on valmis tekemään mitä vain saadakseen tuon 14-vuotiaan ruusunnupun syliinsä, kiihkeään otteeseensa, hämmentävän ihanaan lakanapainiin. Lo:llakin on tietysti tavoitteensa, joskin Humbert ei oikein ole niistä perillä ja koska Humbert on tarinan kertoja, katsojakin joutuu tyytymään vain hänen näkemykseensä.
Kun Lynen Lolita pullahti markkinoille, syntyi kaamea kohu ja raina sai päälleen runsaasti lokaa. Sinänsä harmi, koska Lolita on hieno elokuva. Se ei herkuttele pornolla, eikä myöskään äidy syyttelemään ketään sen suuremmin. Roolisuoritukset, jopa Melanie Griffithin rouva Haze, osuvat nappiin ja houkuttelevat katsomaan leffan vielä uudelleenkin. Suosittelen lämpimästi mm. nk. taide-elokuvien ystäville.
