Los Angelesin katuja maleksii Henry Chinaski (Mickey Rourke). Hän juopottelee, haastaa riitaa baarimikko Eddielle (Frank Stallone) ja myös tappelee tämän kanssa. Yleensä häviten ja joskus siinä välissä hän kynäilee kasaan runon tai novellin. Taas uuden tappelun seurauksena Henry lentää ulos vakiobaaristaan ja kun hän notkuu toiseen baariin hän tapaa Wandan (Faye Dunaway). Alkaapa Henryn taiteellinen urakin urjeta siinä sivussa, mutta minkä ihminen luonnolleen mahtaa?
Kun israelilaiset Globusin serkukset tuottavat on kyseessä aivoton kasari-action. Tai sitten ei, sillä [I]Baarikärpänen[/I] on erittäin tasainen, epätoiminnallinen ja henkilölähtöinen vaellus eksistentialistisessa suossa. Ehkä sitä voisi kuvailla työläisrealismiksi, sillä se on maanläheinen ja rumankaunis. Ryypiskelevä kirjailija Charles Bukowski on kirjoittanut käsikirjoituksen mikä on jossain määrin elämäkerrallinen.
Juonen ollessa pelkkää kuljeskelua pääsevät henkilöhahmot ja ennen kaikkea näyttelijät näyttämään taitonsa. Mukana on Chinaskin nemesis, macho baarimikko Eddie, vanha prostituoitu Grandma Moses (Gloria LeRoy), kirjallisuusagentti Tully Sorenson (Alice Krige) ja luonnollisesti Faye Dunawayn nuhjaantunut Wanda. Jokainen heistä tekee laadukkaan, sydämellisen suorituksen tämän kolkon, mutta hupaisan maailman asukkina.
Mickey Rourke on suorastaan hurjassa vedossa. Köyryselkäinen, sammaltava, horjuva ja viinaa kiskova Henry näyttää juopottelevalta raakilta ja on myös sitä, mutta hänen puheissaan on partaveitsen terävyydellä leikkaavan järjen harkintaa. Rourken muuntautumiskyky renttuuden ruumiillistumaksi on ilmiömäinen ja pystyy kannattelemaan elokuvan ylitse silkalla lialla.
Päämäärätön vaeltelu urbaanissa miljöössä ehkä esittää sanoman uskollisuudesta omalle itselleen, mutta se on pelkkä karunkaunis vaellus kapakoissa ja kaduilla ja oppaana on Henry Chinaski – boheemi elämäntaiteilija.
