Kolme vuotta merillä remunnut Alice Kingsleigh (Mia Wasikowska) palaa Lontooseen keskelle aikakauden sosiaalisia nöyryytyksiä. Melkoisen nopeasti on Alimaailman oman messias-hahmon syytä palata ja huomata että Hatuntekijä (Johnny Depp) on sairastunut vakavasti ja Valkoisen Kuningattaren (Anne Hathaway) neuvosta Alice lainaa Ajan (Sacha Baron Cohen) hallussa olevaa kronosfääriä ja Punainen Kuningatar (Helena Bonham Carter) haluaa itsekin kyseisen laitteen haltuunsa ja ei pehmentynyt yhtään. Matka alkaa näkölasin läpi kulkemalla ja isoisän paradoksi on vaarallinen kaikkialla.
James Bobin istuksii ohjaajan penkillä ohjastelemassa modernin Alicen matkaa peililasin välitse ja vaikka virkaintoinen tohtori Bennett (Andrew Scott) hysteriaa diagnosoikin niin Alice on ainoa tervejärkinen persoona koko yhtälössä. Mielipuolien maailmassa ainoastaan tervejärkinen osaa toimia vastuullisesti ja onkin aiheesta heidän messiaansa. Linda Woolvertonin käsikirjoituksen ongelma on juuri siinä että irrationaalisesta ja absurdista satukirjasta ei kovinkaan helpolla saa aikaa koherenttia kertomusta joka jaksaa kannatella melkein kaksi tuntia vaikka visuaalista tykitystä on luvassa isosti.
Mia Wasikowska on elokuvan ainoa tervejärkinen persoona ja on vastapainona leffan moninaisille sekopäille. Johnny Depp bipolaarisena Hatuntekijänä sekoilee ja synkistelee isosti ja Helena Bonham Carter vakuuttavan efektipään kanssa on erittäin herkästi loukkaantuva persoona johon Anne Hathaway heittää mainion kontrastin. Sacha Baron Cohen henkilöi universaalin ulottuvuuden ja sellaisen on oltava vastuullinen, vaikka hän osaa olla myös pirullinen kun hänen kärsivällisyytensä loppuu. Inhimillisempien roolien lisäksi on näitä Alimaailman eläinasukkeja jotka ovat aivan yhtä hulluja kuin ympäristönsä.
Visuaalinen ilme on kohdillaan ja roolitkin toimivat, mutta jälkivaikutelma on harmillisen heikko ja peililasin tuolta puolelta löytyvä miljöö on aivan yhtä helpolla unohdettu kuin sinne on saavuttu.
