Naisia. Naisia. Naisia. Paljon ja kauniita. Mies (O’Toole) joutuu hankkiutumaan psykiatrin (Sellers) vastaanotolle. Mies tekee töitä muodin parissa. Hän on sekaisin kaunottarista, vaikka tahtoisi olla sekaisin vain yhdestä – tulevasta vaimostaan (Schneider). Psykiatri kuuntelee, kunnes siirtyy itse sohvalleen ja alkaa kaivella omia ongelmiaan. Niihin liittyy mm. sarvipää oopperatantta (Gale), joka on hänen vaimonsa. Tämän jälkeen leffan juoni kirmaa ilmeisesti ärrälle ostamaan maitoa ja makkaraa, koska elokuvan keskikohta hilluu ilman sitä.
Jos elokuvan nimi käännetään yhtä ontuen (sitä tuskin olisivat huonontaneet ”Hei, kultaseni” tai ”Mitä kisuli?”) kuin tässä, ei oikeastaan ole ihme, että sisältökin on vähän sitä sun tätä. Ihanasti animoitujen alkukrediittien ja Tom Jonesin kajauttaman Burt Bacharach – Hal David-biisin jälkeen odottaisi enemmän. Edes Peter Sellers ei nosta tätä leffaa suosta. Oikeastaan miehen improvisaatiotaidot ovat luultavasti vain pahentaneet koko sotkua. Vikaa on toki muissakin. Se, joka keksi palkata rutikuivan Peter O’Toolen tämän komedian komistukseksi, sietäisi joutaa katsomaan 24/7 uusintoja historiamme surkeimmista Star Trek -jaksoista. O’Toolesta on kuitenkin sanottava, ettei hän tyystin kurja roolissaan ole. Heebo sentään yrittää olla hauska, mutta eihän se sillä naamataululla oikein suju.
Leffan naisten tarkoitus on pääasiassa olla naisia erilaisissa vaatekappaleissa. Ursula Andress on puettu oransseihin bikineihin, jotta kaikki tuntisivat hänet Bond-tytöksi. Romy ”Sissi” Schneider, tuo itävallan tumma kaunotar, saa kunnian esittää elokuvan ainutta hiukan tolkullista naisroolia. Ellei asiasta olisi oikein mustaa valkoisella, olisi vaikea uskoa Woody Allenin kirjoittaneen koko roskan. Kömpelöä, tarkoituksetonta koheltamista on aivan liikaa, jotta siitä voisi repiä riemua edes vappuhuiska korvassa ja serpentiinit housuissa. Suositellaan vain kidutusvälineeksi.