Vaikka tarkoitusta ei ollutkaan, Pinkie (Sam Riley) kekluilee hengiltä kilpailevan jengin jäsenen. Tapauksella on todistaja, tarjoilija Rose (Andrea Riseborough). Jotta Pinkie pystyisi turvaamaan selustansa ja sulkemaan todistaja suun, hän mukapokaa tarjoilijan.
Jotta keitos saisi vielä yhden mausteen, kaltattu jengiläinen sattui olemaan Rosen pomon (Helen Mirren) ystävä, ja näin Rose-parka joutuu kahden tinkaajan väliin.
Brighton Rock -elokuva perustuu Graham Greenen romaaniin Kiveä kovempi. Aiemmin käsikirjoittajana meritoitunut Rowan Joffe kaappasi ohjaajan pallin ja teki remaken Brighton Rockista. Aiempi versio on vuodelta 1947 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1930-luvulle. Tämä uudempi versio on löytänyt paikkansa aikajanalta Brightonin nuorisomellakoiden kohdalta vuodesta 1964.
Joffen Brighton Rock on vähäeleinen elokuva joka luottaa näyttelijöiden tyylitajuun ja hienoihin kuviin. Matalan profiilin toiminta ei ihan kanna loppuun saakka, mutta ne kuvat! Harvoin leffassa voi ihastella näin hienoa kuvallista jälkeä. Kliseeltä kuulostava ”pariskunta kalliojyrkänteellä” on pitkään aikaan hienoin yksittäinen kuva minkä olen elokuvissa nähnyt. En perustele enkä varsinkaan selitä kohtausta, mutta uskokaa pois.
Toinen vastaava kohtaus on joukkokohtaus skoottereilla toteutettuna. Ja sokerina pohjalla härmän häijy voi bongata eräästä sisäkohtauksesta Eero Aarnion designia vuodelta 1963.
Elokuvan juoni rakentuu Pinkien ja Rosen välisen suhteen pyörittelyyn sekä Pinkien asemaan jengissä. Kunnianhimoisena heppuna Pinkie näkee mahdollisuuksia edetä hierarkiassa, mutta samalla suhde antiromanttisista syistä pokatun tarjoilija kanssa alkaa muuttumaan muuksi kuin bisnekseksi. Kyseessä on suht’ klassinen asetelma mutta jollakin ihmeen tavalla yksinkertaisuus on tämän leffan valtti. Juoni ja toteutus kulkevat samaa rataa. Pääosin.
Pääosaesittäjät selviävät loistavasti rooleistaan ja keekoilematon toiminta tukee hienosti koko leffan meininkiä. Sivuosista nousee esille Mr. Colleonia näyttelevä Andy Serkis. Kilpailevan jengin pomona Serkis sanoo vain muutaman lauseen leffassa, mutta ne ovatkin aikamoisia helmiä.
Kokonaisuutena Joffen Brighton Rock kunnioittaa klassista elokuvan tekemistä. Näyttelijät näyttelevät vaikkeivät paljoa sano tai huido. Muutin mielessäni elokuvan mustavalkoiseksi, ja mielestäni se sopi hyvin tähän leffaan.
Elokuvan miinuksena on liiankin pitkälle viety seesteisyys puolen välin tienoilla. Ja vastaavasti lopussa koetellaan tyylikästä kokonaisuutta. Greenen kirjaa en ole lukenut, enkä aiempaa elokuvaversiotakaan nähnyt, mutta näin Brighton Rock -rookiena voin sanoa että ei ollut turha reissu teatteriin.
