Luminen metsä, viiltävä viima, kasvutarina nynnystä korpisoturiksi + hehkeä kaunotar. Siinäpä keskeiset tekijät vuonna 1960 valmistuneesta melodraamasta nimeltä Lumisten metsien tyttö.
Kuten avauskappale jo kertoo, Lumisten metsien tyttö hiihtelee matkaansa hyvin valkeassa ympäristössä ja vältteleepä vieläpä sangen hyvin tuota wanhojen Suomifilmien susihukkaa, eli tahatonta komiikkaa. Matti Oravisto esittää antaumuksella Helsingin hienostopiireistä keskelle ei-mitään, Hallava-nimiseen kylään saapuvaa ja kovalla kädellä elämää oppivaa opettajaa, ja vähintään samalla vimmalla suoriutuu naispääosan Anneli Sauli (filmauksissa 24 v.), jonka roolina on kieltämättä hieman kornisti esittää 16-vuotiasta opettajaan rakastuvaa tyttöstä. Tyttösen tunteet välittyvät kotikatsomoon niin oivasti, että pieni ikäpropleemo ei pääse vaivaamaan.
Ilmassa on siis hankien hohteen lisäksi romantiikkaa, dramaattista musiikkia ja tuohon aikaan sopimatonta suhteenpoikasta. Huumoriakin sirotellaan alkupuoliskon rekimiehen sanattomuudesta: siinä vasta esimerkki miehestä, joka ei puhu, eikä pussaa! Kylän kovana äijänä ärjyy itse Åke Lindman ja tuotanto on Pekka ja Pätkä –leffoista tutun TJ Särkän.
Lumisten metsien tyttö yllättää kaikessa dramaattisuudessaan. Runollisen saneluintron ei kannata säikäyttää vaan antaa stoorin rullata konfliktista toiseen. Näyttelytyö on vahvaa, eikä sorru siihen tyypilliseen ”ooh, toitotanpa sanomani dramaattisesti kameralle” –ylinäyttelyyn – ainakaan pahasti. Korpimetsä näyttää komealta ja kasvattaa paitsi opettaja Markus Reinmanin kasvoille metsien miehelle sopivamman sängen, myös riipaisevan pienen tarinan hangista ja rakkaudesta.
