Dominic Purcell, tuo miljoonan ilmeen monipuolinen ihmemies katuu varmasti nykyään tätä männävuosien virhettä loikoillessaan Pako-dollareista tehdyllä sängyllään. Se ei pakene sieltä CVstä vaikka kuinka backspacea hakkaisi, Domsku-pojuseni! Gravedancers itse on elokuva, yllättävää kyllä, haudallatanssijoista. Päähenkilö Purcellin kaveripiiristä kupsahtaa yksi henkilö pois, ja hän ystävineen päättää muistella kännissä frendiään tanssimalla haudoilla hautausmaalla, koska tämä on loogista. Kuinkas sitten käykään, kun jokaisessa heidän jalkojensa alla olleessa haudassa on murhaajia ja raiskaajia, ou nou! Haamut tulevat haudan takaa piinaamaan päähenkilöitämme, jotka sitten tämän tajuttuaan ottavat yhteyttä etäisesti Hans Gruberia muistuttavaan paranormaaliin tutkijaan jonka apuri on ruman Bettyn goottiversio.
Siinä juonin alkuvaihe typistettynä. Mutta hetkinen, jos olet nähnyt leffan, tiedät varmasti, että kuvailin juuri sen ensimmäiset 50 minuuttia. Tässä onkin yksi Gravedancersin monista suurista ongelmista. Tavallisesti elokuvat koostuvat kolmesta näytöksestä; ensimmäisessä esitellään hahmot ja tapahtumat, toinen näytös sisältää henkilöiden matkan tiettyyn pisteeseen, ja kolmas näytös on tarinan lopetusvaihe, johon kuuluvat mm. kliimaksi. Tässä elokuvassa kokonaisuus kestää reilut puolitoista tuntia. Ensimmäinen näytös vie ajasta 50 minuuttia. Eihän tämä yleensä ongelma olisi, mutta tämä pakottaa loppuelokuvan olemaan hyvin, hyvin rimakkatahtinen kauhupaukuttelu, jossa toinen näytös kestää vartin ja viimeinen sen jäljellejäävän 25-minuuttisen. Toinen näytös, jonka pitäisi kuvata hahmojen kasvua ihmisinä ja matkaa läpi kauhujen, kestää siis vartin. Tämä on täysin aivopieru dramaturgisena ratkaisuna, ja pilaa täysin Gravedancersin dramaattisen osion. Emme välitä tämän johdosta kenestäkään lainkaan, olemme vain pitkästyneet melkein tunnin heidän tylsiä elämiään seuraten. En tietenkään vaadi kaikilta elokuvilta tämän kolmen näytöksen narratiivin tarkkaa seuraamista, mutta on selvää että tämä leffa pyrkii juuri siihen, epäonnistuen samalla täysin.
Jos kauhuelokuva ei saa minua välittämään siitä, mitä sen hahmoille tapahtuu, miksi välittäisin siitä, että heitä pelotellaan? Tässä vaiheessa ainoa tapa pelastua on tehdä koko roskasta erikoisefekteillä leikkivä pelleily, jossa saa nauttia hienoista goreiluista tai komeista muovinaamareista. Mutta ei. Ainoa muovinen osapuoli koko leffassa on Dominic Purcell, jonka naama on jokaisessa kohtauksessa samanlainen ja miehen karisma on verrattavissa päiväkodin hiekkalaatikon hiekanjyväsiin. Yksittäisenä kova, karkea ja auttamattoman tylsä tyyppi siis kyseessä. Ohjaaja Mike Mendez ei auta asiaa heittämällä leijonanosan dialogista ja tapahtumista Purcellin hahmolle. Gravedancersin kaikki visuaaliset jipot ja etenkin haamujen ulkonäkö on otettu suoraan 90-luvun kulttisarjasta Tales From The Crypt, aina ylilyötyjä silmämunia ja hammasrivistöjä myöten. Tämä luo typerän ja hassun kontrastin elokuvan muulle sisällölle, sillä hyvin vakavamielinen pätkä muuttuu haamujen tullessa juuri sellaiseksi hassutteluksi, jollaisena se voisi ollakin nautittava. Mutta kaikki muu, lavastuksesta kuvaukseen, on yhä haudanvakavaa. Se, että selittäisin miksi tämä ei toimi, olisi melkein yhtä pahaa aliarvioimista kuin se, mitä Gravedancers katsojaansa kohtaan suorittaa.
Tästä leffasta ei yksinkertaisesti ole oikein mihinkään. Tarina ei toimi, parhaimmillaan säikytykset ovat tasoa ”iik ai se olikin kissa” ja koko pätkällä tuntuu olevan hirveä identiteettikriisi käsillä. Gravedancers ei ole sisäisen konfliktinsa, varsinaisen ristiriidan vuoksi katsottava. Miten voin elokuvan ystävänä nauttia elokuvasta, joka ei tiedä mitä se tahtoo olla?
