Jos Sam Peckinpah olisi ohjannut tämän elokuvan, se olisi samanlainen. Alunperin elokuvan piti olla toimintapainotteinen, jota tähdittäisi Hugh Jackman. Luojan kiitos Gosling otti Refniä hihasta ja vaati, että tämä kipparoisi elokuvan edustuskuntoon. Lopputulos on ultraväkivaltainen ja realistinen tarina ihmisistä, joilla on edessään tuskallisia hetkiä.
Päähenkilömme Kuski on päivisin stunt-taikuri, kun taas öisin pikkurosmojen kuski. Kuski löytää uutta päivänpaistetta elämäänsä naapuriin muuttaneesta Irenestä sekä hänen pojastaan Beniciosta.
Muutaman hetken oltuaan näiden kanssa, Irenen poikakaveri pääsee pois vankilasta, jolloin alkaa sarja tilanteita, joiden seassa likoaa kaksi pikkugangsteria ja Kuskin oppi-isä/apuri, Shannon.
Kun elokuva lähti pyörähtämään, korvissa kuului yllättävän tykittävä soundtrack. En ole koskaan pitänyt konemusasta, saatikka syntikkapopista, mutta Driven soundtrack teki poikkeuksen. Elokuvan rytmitys menee muutenkin hiljaisesti. Dialogi on melko tyypillistä holly-hömppää, mutta onneksi näyttelijäkaartista löytyy hyviä nimiä.
Gosling on allekirjoittaneen nykyinen suosikki. Pidän näyttelijöistä, jotka tekevät roolinsa pieni-eleisesti. Gosling suoriutuu roolistaan papukaijamerkin arvoisesti. Carey Mulligan muikistelee elokuvan aikana, mutta täyttää hyvin kärsivän vaimon roolin. Oliver Isaacs konna-faijana on tyypillinen tough-face.
Elokuvan herkullisimmista rooleista vetävät kolme sivuhahmoa. Pikkugangstereiden rooleissa häärivät vanhat koirat Albert Brooks ja Ron Perlman ja Shannonin roolissa näemme Breaking Bad-sarjan Bryan Cranstonin. Kaikki kolme vievät roolit koteihinsa asti.
Mutta mitä sanoa väkivallasta? Se on brutaalia. Nähtyäni Bronsonissa ilmenevän surrealistisen ja realistisen väkivallan murskajaiset, Drive vie brutaalimaisuuden uusille aalloille. Eli K-18 on takuuvarman leimansa ansainnut.
Eli lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna, Drive on mestariteos!
