Väitän, että vähintään jokainen hiukkaakaan elokuvan historiaa ja saksalaisia mykkäleffoja tunteva cinefiili tunnistaa Louise Brooksin kasvot G.W. Pabstin klassisesta, Frank Wedekindin näytelmään perustuvasta [movie=1929]Pandoran lipas[/movie] -klassikosta vuodelta 1929. Harvempi kuitenkaan tietää, että alkuperäinen näytelmä on vain osa suurempaa himoa ja syntiä käsittelevää kokonaisuutta, jossa keskushahmona on miehiä solkenaan väärille teille ja lopulta turmioonsa johdatteleva viehkeän seksikäs Lulu,
Erdgeist on vuosikausia Pabstin kuuluisaa näkemystä varhaisempi ja tuntemattomampi filmatisointi tuosta samaisesta näytelmäsarjasta, jonka on vielä käsikirjoittanut Tohtori Caligarin kabinetin ja monta monituista muuta suurta klassikkoa kynäillyt Carl Mayer. Kaikkein huomionarvoista tässä kuitenkin on pääosanesittäjä Asta Nielsen, oman aikansa kuumin naistähti etenkin Euroopassa. Astan läsnäolo olikin itselleni suurin syy katsastaa myös tämä teos kotimaassaan vaikutusvaltaisena tyylittelijänä tunnetun Leopold Jessnerin ohella.
Tässä tapauksessa kyseessä onkin ulkoisilta avuiltaan varsin perinteinen oman aikansa ekspressionistinen kamaridraama, jossa tuttu femme fatale viekoittelee rikkaan miehen ja lopulta tuhoaa tämän. Koko lyhyt tarina tapahtuu käytännössä yhdessä, kahdessa synkässä tekoajan sekä -paikan tyypilliseen ahdistuneeseen henkeen huutavilla mustavalkoisilla kontrasteilla ja terävillä muodoilla korostetussa klaustrofobisessa huoneessa.
En oikeastaan osannut odottaa tältä elokuvalta mitään ja ehkä tämä siitä syystä juuri yllättikin niin iloisesti. Asta Nielsen ei ole mikään uusi Louise Brooks, mutta vanhana veteraanina Asta pystyy korvaamaan muodollisia puutteitaan mielettömällä karismallaan ja näyttelytaidoillaan. Ohjaajalleen ominainen germaanisen tyylitajuinen ja mielikuvituksellinen lavastus on lisäksi jo itsessään suuri vetovoimatekijä ainakin allekirjoittaneelle.
Poikkeuksellisesti tässä oli jopa musiikkivalinta osunut täydellisesti nappiin ja koko synkeää kertomusta säesti varsin yksinkertainen, mutta korvia sopivissa määrin silpova viulu/sello-yhdistelmä, joka tällaiseen elokuvaan omasta mielestäni sopiikin kuin nyrkki naamaan. Ekspressionistinen masentava ja hyökkäävä visuaalinen tyyli vaatiikin kumppanikseen juuri tällaista tärykalvoja viehkeän epämukavasti viiltelevää jousisoitinmusiikkia.
Katsoin tämän venäjäksi joltain ikivanhalta bootleg-kasetilta, joten en dialogista paljoa ymmärtänyt. Mutta Erdgeistin kaltainen visuaalisesti hyvin tehty mykkä taideleffa ei sellaisia oikeastaan kaipaakaan. Kuvathan tunnetusti sanovat enemmän kuin tuhat sanaa, kokonainen elokuva oikeaoppisesti tehtynä vieläkin enemmän. Ja sitähän Erdgeist juuri onkin.
