Leffassa on aika helvetin kova jätkä (Tomisaburô Wakayama) ja tästä ei pidetä. Kyseessä on niin mielettömän kova jätkä että hyökkäys tehdään epäsuorasti ja se toimii. Ikonisen kauniissa kohtauksessa hän päättää olla erittäin vahvasti kovin ja ottaa taaperoikäisen poikansa, Daigoron (Akihiro Tomikawa) mukaansa kostoretkelle ja Shogun (Tokio Oki) itse on ilkeä vihollinen ja lähettää pääasiassa erittäin tyhmiä kätyreitä.
Robert Houston käytti aika epäortodoksia metodia ja harsi kahdesta elokuvasta yhden elokuvan ja dubbaustyö tehtiin laadukkaasti. Kovin samurai koskaan on rankalla reissulla ja tämän genren elokuvissa miekat ovat tarpeeksi teräviä leikkaamaan ovipönkkiä yhdellä iskulla, roisto on karannut [I]kabuki[/I]-teatterista ja tämä tietysti terrorisoi. Varsinaisen ohjauksen Kenji Misumi osaa saada myyttisen [I]Edo[/I]-Japanin näyttämään karun kauniilta ja kaikkien kehot ovat korkeapaineisella verellä täytettyjä hattaroita. Meininki on siis hyvää ja raakaa.
Tomisaburô Wakayama on aika mielettömän kova jätkä ja kulkee eteenpäin tappamistaan odottavan ukon jääräpäisyydellä. Akihito Tomikawa on poika joka joutuu kasvamaan viimeisen päälle hirvittävissä oloissa ja Tokio Oki on erityisen yliampuvan räikeä konna joka käyttää samaa juonta jatkuvasti toivoen että se joskus toimii. Muut roolit ovat veripussistatisteja.
Kuvasto on komeaa ja veri lentää suurella paineella ilkeän konnan lähettäessä Ämhyt-Akatemiasta valmistuneita juippeja. Juonellisesti leffa on silkkaa sekametelisoppaa ja oikeudenmukainen tuomiointi ei onnistu tällaisten frankensteinilaisen koulukunnan elokuville.
