Verdin Giuseppe päätti draaman (Il Trovatore) jälkeen piirtää nuottiviivastolle melodraaman. Niin päivänvalon koki La Traviata. Nimensä puolesta se kuulostaa joltain vanhalta lautapeliltä. Tässä tapauksessa kyseessä on kuitenkin ooppera, jonka päähenkilöä yleensä tulkitsee niin runsasmuotoinen sopraano, että tikkuiset plankunpätkät ovat siitä kaukana.
Oopperan päähenkilö on naikkonen nimeltä Violetta (Eva Mei). Hän on vastikään toipunut tuberkuloosista. Sen kunniaksi ensimmäisessä näytöksessä bailataan niin ankarasti kuin teoksen ohjaajalla riittää visiota ja budjetti antaa myöten. Tämän version kohdalla pippalot ovat jäykempää mallia. Heebot ja lyylit tönöttävät lavalla kuin suolatikut purkissa. Näin siitäkin huolimatta, että Violettan taloa kuvaava lavaste on parvineen avaran oloinen.
Juhlissaan Violetta ehtii sekä iskeä silmänsä ihanaan urooseen (Beczala) että joutua uudelleen tubin raivokkaan hyökkäyksen uhriksi. Eva Mei on tässä vaiheessa vielä siedettävä, mutta jatko onkin vaativampi. Violettan roolissa esiintyvän pitää riutua parin näytöksen aikana paljon, mikä eritoten lavaesityksissä vaikuttaa olevan hankalasti toteutettavissa. Verevät sopraanot kun harvemmin muuntuvat ihan hetkessä hehkeästä kuolemansairaiksi.
Violettan ihastuksen kohde ei saa tietenkään pitää naistaan, sillä poikansa päähänpistoista harmistunut isä (Hampson) päättää erottaa nuorenparin. Siitä Violettan terveys alkaa horjua toden teolla ja rakkauden kudelman kokoonparsiminen nousee teoksen loppuosan tärkeimmäksi tavoitteeksi. Simppeli tarina, simppeli ooppera. La Traviatassa ei ole kovin montaa syvälle mieleen painuvaa melodiaa, mutta se on toki silti miellyttävä kuunnella – ellei katsoja vihaa oopperoita.
Kuten sanottua, Eva Mei ei ulkoisilta avuiltaan ole paras mahdollinen Violetta. Laulukaan ei tahdo ihan joka kohdassa sujua, vaan vinksalleen jääviä nuotteja kuullaan enemmän kuin yksi. Hyi hirveää. Tässä versiossa Violettan lemmittyä Alfredia ja tämän isää Georgesia esittävät laulajat ovat sentään hyviä, vaikka Piotr Beczalasta jääkin ulkoisesti hieman pökkelö vaikutelma. Osasyynä vaikutelmaan on puvustuksella; hajanaisesti nykyaikaa kosiskelevat puvuntakit ja pelkistetyt juhlapuvut jättävät jälkeensä karun jähmeän vaikutelman. Tarinan tapahtuma-aikaa on niiden perusteella vaikea arvioida. Mutta lavasteet, kuten Violettan ja Alfredin Pariisin asunto, elävät miltei iättöminä oopperan juonen mukana myös kuvatallenteella hyvin. Ne ovat yksinkertaisia ja selkeitä ja silti tarvittaessa hyvinkin kauniita.
Koska La Traviatassa päähenkilön kärsimys on niin tärkeässä roolissa, tätä Zürichin oopperassa kuvattua ja Franz Welser-Möstin tahtipuikkoilemaa versiota ei voi suoraan suositella kenellekään. Parempi saattaisi olla kääntää katseensa vaikka Angela Gheorghiun tähdittämään versioon vuodelta 1994. Siinä sitä pyöritään tuskissa kuin kunnon melodraamassa pitääkin.
