Planet Terror on toinen puolikas Tarantinon ja Rodriguezin yhteisestä Grindhouse-projektista, joka alkaa lupaavasti Macheten feikkitrailerilla, minkä jälkeen päästään itse elokuvaan. Elokuva alkaa lupaavasti ja toimintaan mennäänkin hyvin nopeasti. Naveen Andrewsin (Lost) näyttelemä tiedemies saapuu syrjäiseen sotilastukikohtaan ja on pettynyt bisneksen saamaan suuntaan. Hän vaatii korvaukseksi sedältä kiveksiä, mutta Willisin (Die Hard) astuttua esiin homma etenee Rodriguezin elokuville uskollisesti verilöylyyn. Ja näin pääsemme tarinassa alkuun.
Elokuvan keskiössä toimii Freddy Rodriguezin (Mullan alla) raivokkaasti näyttelemä El Wray, joka kohtaa vanhan tyttöystävänsä Cherryn (Rose McGowan) Texasin parhaassa barbeque-ravintolassa. Ikävien sattumusten vuoksi Cherry menettää jalkansa, joten hänet täytyy kuljettaa sairaalaan, jossa El Wrayn pidättää vihainen poliisisetä (Michael Biehn). Olosuhteiden ollessa vähemmän suotuisat, verikekkerit Rodriguzin tyyliin voivat alkaa.
Filmi on alusta asti visuaalista riemua. Kuvaan käsitellyt virheet ja kohinat tuovat mukanaan vanhemman elokuvan tunnelmaa, mutta Rodriguez ei ole tyytynyt pelkkään roskien lisäämiseen kuvan päälle. Teoksen visuaalinen ilme huokuu erityisesti valaistuksensa ja kuvakulmien käyttönsä ansiosta todellista 70-luvun henkeä. Henkilökohtaisesti pidän vanhempien elokuvien ulkoasusta, joten huolella viimeistelty vanhahtava tyyli miellyttää todella silmää. Lisäksi Rodriguezin itsensä säveltämä score nostaa esille nostalgisia fiiliksiä muistuttaessaan kasarin ja miksei myös 70-luvun elokuvamusiikkia. Vanhojen kauhu- ja toimintapätkien fanit saavat elokuvasta varmasti eniten irti, ja koska miellän kuuluvani molempiin ryhmiin. Planet Terror on minulle mukavaa lauantai-illan viihdettä. Keskivertoa parempaa sellaista.
