Kuubasta rantautuu 80-luvun alussa Yhdysvaltoihin, Miamiin joukko pakolaisia, seassa muutaman futisjoukkueen verran paatuneita rikollisia. Kaksi kaverusta, Antonio Montana ja Manny Ribera, saavat purilaismestasta työtä, kunhan laittavat muuan heebosta ensin ilmat ulos. Pihvien kääntely ei ”lattariperseitä” kiinnosta, vaan he lähtevät heti riskialttiimpiin hommiin kokaiinin toimituksen välikäsiksi. Ei kestä kauaakaan, kun pomo on raivattu pois tieltä. Rahaa virtaa yksinomaan nousevalle Montanalle ja elämä on yhtä luksusta ja valkoista nenää. Ahneus on kuitenkin turmiollista – lähimmäisilläkään ei ole enää merkitystä raa’assa huumebisneksessä. Tärkeintä on tuotto ja kokaiini.
Melko vasta lähdin tarkastamaan ensi kertaa kovasti kehuttua elokuvaa, Howard Hawksin 30-luvun gangsterielokuvasta väsättyä uusintaa. Olen aikaisemmin suhtautunut elokuvaan melko ennakkoluuloisesti, ajattelut sen olevan ”kuitenkin” yliarvostettu, joten Scarfacelle iskeytyi siis kovat paineet ennakkoluulojen kääntämisessä.
Kyllä vain onnistuikin. Elokuva on lähes kolmituntinen, ja vaikka muutama kohtaus lyhemmäksi olisi tarinan voinut jättää, pitää se silti otteessaan tiukasti. Aluksi en tiennyt, mitä ajatella, mutta seuraavana päivänä piti levy laittaa dvd-soittimeen uudemman kerran silkasta ihastuksesta. Muut näyttelijät jäävät alle, kun Pacino heiluu ruudussa jatkuvasti ja ”fuck”-sanaa viljellään enemmän kuin ruumiita Commandossa. Montanasta on vaikea sanoa, onko hän elokuvan sankari vai se itse pahuuden ruumiillistuma, pitäisikö häntä ihailla vai halveksia oikein viimeisen päälle. Ainakin Pacinon tulkitsemana allekirjoittaneessa syntyy pieni kunnioituksen vivahde. Ei sen puoleen, että ihmisten niittaaminen olisi coolia, vaan se asenne ja kunnianhimo, joka ei kumartele ketään. Samalla Pacino osasi myös tehdä parista kohtauksesta jopa hauskan, vaikkei sitä olisi tarkoitettukaan. Lopuksi on mielenkiintoista huomata, mistä lopullinen, kirjaimellinen tuho, johtui – Tony ei sittenkään ole läpeensä tunteeton?
Mitä muuta Scarface tarjoaa? Varmasti liudan ikimuistoisia kohtauksia ja repliikkejä (”pikku ystävän tervehtiminen” taannutti minut lapsen tasolle, ja kohtaus piti katsoa vähintään 10 kertaa), fiiliksiä, joita yksikään elokuva tähän saakka ei ole voinut tarjota, tylyin loppusota aikoihin, tyylikästä kasarilookia, huonoa esimerkkiä pienemmille, sekä toimintaa actionin-janoisille, mutta samalla koskettavaa draamaa ahneen kuubalaisen noususta ja tuhosta. Ja erityishatunnosto säveltäjä Giorgio Moroderille, jonka disco-hitit ja hieman rauhallisemmatkin kokkaukset saivat harkitsemaan ensimmäisen kerran vakavasti soundtrackin ostoa, sekä pysymään tiukasti penkillä koko lopputekstien ajan. Kuinka tällaista pakettia ei voisi arvostaa?
DVD:n lisätarjontaan en nyt puutu – johtuen siitä, että ne eivät ole ehtineet vielä syyniin – mutta itse elokuvan arvosteluhan tässä tärkeintä on. Mitäpä muuta, Pacino-arvostus kohosi ja aivot tekevät laskelmia, kuinka korkealle Montana nousee ’kovin jätkä’-taulukossa, ja kuinka korkealle itse elokuva nousee suosikkilistalla. Enpä usko, että kauaa menee, kun istuksin taas katsomassa näinkin näyttävää pätkää.
nimimerkki: Lore
