Hetkinen! Mikä mahtaa olla vialla, kun Clint Eastwood, tuo Hollywoodin hiljainen herra ja sankariroolien jäämies, seisoo kaapissa piilossa ja kuuntelee posket lommolla, kun viaton nainen saa äijäpahaselta turpaan seksileikkien aikana? Onko Clinun oikeudentaju kenties horjumassa?
Jos totta puhutaan, niin onhan Eastwood aiemminkin vetänyt välinpitämättömän miehen osaa, mutta tämä yli 60-vuotiaalle tähdelle kirjoitettu rooli ei toimi samalla tavalla. Kun ohjaajana hääri vielä Clinu itse, tulee mieleen, että kuinka pitkään nykyään Oscareita kuin mansikoita poimiva herrasmies onkaan joutunut maksamaan oppirahoja ohjaajana? Tai ehkä moinen kysymysasettelu on loukkaava, sillä loppupuoliskolla meno saavuttaa aivan uuden ulottuvuuden.
Näyttelijöiden osalta homma toimii yllättävänkin särmästi. Laura Linney on niin ON/OFF-tyyppiä, että huonon ja hyvän suorituksen ero on valtava. Tällä kertaa saamme nauttia aidosta huolesta rikollista isää kohtaan. Ja se isukkihan on siis harmaahapsinen itse Eastwood, joka vetää suoritukseen tutun vähäeleisesti. Joskaan ei unohtumattomasti. Herrat Ed Harris, Gene Hackman ja Dennis ”24:n pressa” Haysbert huolehtivat omasta osastaan kokemuksen tuomalla varmuudella hekin.
Homman juju on siinä, että USA:n pressa häslää (ainakin uskottava teema), ja sekoilu ystävän kauniin naikkosen kanssa johtaa FBI:n väliintuloon ja verenvuodatukseen. Yrjön kollegan likapyykkiä pesemään joutuneet agentit luulevat operaatiota jo helpoksi, mutta kyseisessä talossa ryöstökeikalla ollut mestarivaras L. Whitney sotkee kuvioita pahemman kerran. Sitten kuvioidensotkemista harjoitellaan puolin ja toisin. Tunteet kuohuvat, vaikka kerronta onnistuu osan tunteista hukkaamaan.
Rajaton valta etenee sisältöönsä nähden tappavan hitaasti ja unohtaa omaperäisyyden alkutaipaleellaan. Clintin ohjaus on varmaa, vähän turhankin varmaa ja uskalluksetonta. David Baldaccin tarina kääntyy kyllä valkokangasversioksi, mutta jättää mieliin kylmän tunteen. Siispä vain 2.5 pistettä. Kovimmat Eastwood-fanit voivat olla muuta mieltä.
