Kun Tumman veden päällä alkaa, Pete (Angervo) on kivannäköisen ja mukavanoloisen pikkupojan perikuva; vaaleahkot hiukset, veikeästi hauskoissa tilanteissa kaartuva hymy ja seikkailusarjoista innostuva luonne. Peten kotikin näyttäytyy ihan kivana: on lämmin äiti, jämäkkä isä ja herttainen pikkusisko Suvi. Aurinkoisina päivinä hymyillään, leikitään ja mikään ei näytä olevan pahasti. Mitä nyt toinen vanhemmista saattaa yhtäkkiä ollakin poissa tai piilotella jotakin kipeää vaatteidensa alle. Ja joskus keittiöstä kuuluu kummia jyskähdyksiä.
Tumman veden päällä on kertomus alkoholismista lapsen näkökulmasta. Vähä vähältä nurkissa jyskäävät möröt saavat ihmiskasvot ja jännittävä satumaailma kasvaa pikku Peten kasvamisen myötä totisen toden vertauskuvaksi myös Petelle itselleen. Harmillisesti Franzén on annostellut fantasiapuolta elokuvaansa varovaisesti, melkeinpä kuin pisaran pipetillä, vaikka ronskimpikaan annostelu ei olisi perusjuonta hukuttanut.
Elokuvan tarina on ilmeisen henkilökohtainen, mikä kävi ilmi jo Franzénin julkaistessa samannimistä kirjaansa. Siksi onkin mukava nähdä, miten hyvin paremmin näyttelijänä tunnettu Franzén on onnistunut luomaan siitä elokuvan, joka ei selittele liikaa mutta ei myöskään turkasen vähän. Jokainen jotakin taidekurssia käynyt on luultavasti törmännyt opettajaan, joka kehottaa oppilaita ottamaan aiheet taideteoksiinsa omasta elämästään, eli siitä mikä on itseä lähellä, koska sen pitäisi helpottaa sekä teoksen tekoprosessia että tehdä teos yleisönkin kannalta helpommin vastaanotettavaksi. Helppoa omista lähtöperistä ammentaminen ei kuitenkaan ole, ellei ole valmis todella antamaan jotakin sielustaan asti ja vieläpä niin, että ei kätke näitä asioita kryptisiin mutinoihin ja kuviin. Tumman veden päällä ei ole tässä suhteessa aivan mestariteosluokkaa, mutta varsin hyvä elokuva kuitenkin. Se on ajoittain simppelimpi kuin mikä olisi katsojille oletettavasti edes keskiverrosti haastavaa. Tätä voisi perustella juuri sillä, että elokuva on lapsen näkökulmasta kerrottu, mutta kun kertoja (lue: ohjaaja) kuitenkin on aikuinen ja elokuvakin kielletty sen pääosan esittäjän ikäisiltä, ratkaisu näyttää vain varman päälle pelaamiselta.
Mikä Tumman veden päällä -elokuvassa on viehättävintä, on sen hahmojen käyttämä eläväinen kieli, reipas murre. Se tekee osaltaan tarinan hahmoista niin hengittäviä, todellisen oloisia kuin he nyt ovat. Näyttelijäkaarti Ismo Kallion esittämästä papasta nuorimpaan tulokkaaseen ansaitsee pelkkiä kehuja, samaten meikkaajat, kampaajat, lavastajat ja puvustajat, joiden jäljiltä leffan 1970-lukulainen maailma on oikean oloinen. Kokonaisuutta ei varsinaisesti häiritse mikään erityisen merkittävä asia – tai ainakaan mikään sellainen, mikä tavallisen rivikatsojan huomion nappaisi. Sellaisiin seikkoihin lukeutuu leffan musiikki, joka on piirun verran liian keskustelevaa. Kohtaukset, joissa hiljaisuus ja elämän äänet riittäisivät kertomaan kaiken oleellisen, musiikki koristelee äänimaisemaa kuin yli-innokas puuseppä valmista puukonvartta. Samaten kuvaus ja leikkaus häälähdyksineen ja nopeine vaihdoksineen (jopa saman kohtauksen sisällä), luovat tarpeettoman levotonta tuntua ainakin ennen kuin niihin vähitellen tottuu elokuvan edetessä. Mutta tekijänsä esikoispitkänä Tumman veden päällä on lopulta hyvin lupaava ja antoisa elokuva – raskaasta aiheestaan huolimatta.
