Viime aikoina olen yrittänyt yhä enemmän tarttua aasialaiseen tuotantoon. Sitten käteeni osui tämä kehutun Takeshi Kitanon ohjaama Hana-bi – Tulikukkia. Se on erittäin kaunis, todellinen ja väkivaltainen teos.
Nishi (Kitano) on poliisi, jonka vaimo (Kishimoto) sairastaa syöpää. Nishin poliisipari Horibe (Osugi) joutuu ampumavälikohtaukseen ja joutuu sen ansiosta viettämään lopun elämäänsä pyörätuolissa. Nishi eroaa poliisivoimista ja joutuu tekemään epätoivoisia tekoja, kuten kääntymään Yakuzojen puoleen. Hänen tärkein tehtävänsä on tehdä vaimon viimeisistä päivistä erittäin onnelliset.
Pääasiassa hollyhuttua tuijottaneelle katsojalle Kitanon kerrontatapa voi olla vähän outo. Elokuvassa on takautumia ja aina ei tiedä missä mennään. Loppua kohti mennessä katsoja rupeaa kumminkin kokoamaan elokuvan “palapeliä”. Puhetta ei paljon ole ja elokuva on muutenkin aika vähäeleetön. Silti joku saa vaan jatkamaan leffan loppuun saakka. Loppuratkaisu se vasta vetääkin katsojalta tuolin alta.
Näitä hyviä puolia elokuvasta löytyisi vaikka mitä. Hana-bi on erittäin väkivaltainen, mutta ehdottomasti yksi maailman kauneimmista elokuvista. Se on aidontuntuinen ja kaunistelematon kuvaus maailman huonoista puolista. Meren ranta, taidemaalaukset ja Nishin suhde vaimoonsa ovat elokuvahistorian kauneimpia asioita.
Takeshi Kitano hoitaa ohjauspuolen erittäin mainiosti, mutta hän myös näyttelee moitteettomasti. Kayoko Kishimoto kuolemaisillaan olevana vaimona on hieno roolityö, eikä noiden kahden varjoon jää Nishin entisen työparin Horuben näyttelijä Ren Osugi. Ohjaus, näyttelijäpuoli, käsikirjoitus ja melkein kaikki on tässä elokuvassa täydellistä.
Jos et vielä tätä surumielistä mestariteosta ole nähnyt, niin suosittelen sen virheen pikaista korjaamista. En tiedä löytyykö tätä DVD:lle suomitekstein, mutta jos löytyisi, niin tämän voisi ostaa hyllyynkin. Hidas kerrontatapa iski ainakin minuun, siispä tarkistakaa tekin tämä ja katsokaa iskeekö teihin. Pisteitä ei tipu ihan kaikkia, mutta toisiksi suurimman arvosanan se saa.
