Enzo G. Castellari tunnetaan paremmin 80-luvun post-apocalypseistaan. Pitkänlinjan italialaisohjaaja on ehtinyt kokeilla rahkeitaan westernin kuin rikoselokuvankin parissa. Castellarin kosketus gialloihin on ollut hatara, vaikka mies ehtikin ohjata elokuvan Cold Eyes of Fear. Giallot eivät edusta aivan tavanomaista rikoselokuvaa, joka herättää kysymyksiä siitä, miten hyvin elokuvan teemat sopivat kokemattoman ohjaajan käsiin.
Juonellisesti gialloja pidetään moniulotteisina ja niitä yleisesti yhdistää jonkinlainen murhamysteeri tai vähintään murhaajan olemassa olo. Cold Eyes of Fear edustaa juonellisesti helppoa gialloa. Siinä ei oikeastaan ole mysteeriä tai murhaajaa. Elokuvan keskeisessä roolissa on lakimies, joka on väärässä paikassa väärään aikaan. Hänen tuomarina toimiva enonsa on ollut tuomitsemassa rikollisjoukkoa, josta suurin osa pääsi kuin koira veräjästä. Yksi heistä kuitenkin jäi nalkkiin, ja kantaa kaunaa.
Aluksi Cold Eyes of Fear tuntuu mutkat suoraksi vetävältä Sleuthilta, joka ei sinällään ole huono asia. Pidemmälle edetessään elokuva kuitenkin alkaa toistaa liikaa itseään, eikä se pysty pitämään yllä minkäänlaista uhkatilannetta. Tämän takia elokuvasta on kovin vaikea nauttia. Castellari ei saa aikaiseksi tarpeeksi toimivia henkilöitä. Psykopaatit ovat enemminkin hölmöjä ihmisiä, joilla ei tunnu olevan mitään käsitystä tilanteesta tai sen hallinnasta. Samalla ”uhrit” ovat liian aggressiivisia tilanteessa, jossa sitä ei missään nimessä kuuluisi olla.
Giallot ovat tunnettuja juuri monimutkaisuudestaan. Tätäkään näkemystä Castellarilla ei ole. Hän nimittäin tiputtaa elokuvan suurimman twistin heti alussa. Tämä syö vielä enemmän elokuvan mielenkiintoa kuin mikään muu. Elokuvan tulisi maksimoida jännitys sillä tavoin, että loppuun säästyy jotain yllättävää, etenkin giallon. Kaiken lisäksi kyseinen twisti on vielä todella huono, vaikkei sitä välttämättä pystykään arvaamaan.
Lisäksi Morriconen psykedeeliset musiikit eivät naulaa kokonaisuutta. Niistä jää turhan irrallinen olo, koska itse elokuva ei pahemmin tavoittele mitään musiikkien tapaista. Tarinan olisi tarkoitus olla kylmän kyyninen ja hitusen nihilistinen kuvaus korruptiosta. Se ei myöskään täytä giallon vaatimia perusarvoja, vaikka sen voikin laskea tunnelmansa puolesta genreen. Puutteistaan johtuen elokuva edustaakin genren ääripäätä, joka saattaa jakaa monien mielet. Tosiasia on kuitenkin, ettei Cold Eyes of Fear ole lähelläkään giallojen kärkikastia.
Castellarin kokeilu on epäonnistunut, eikä sen sisältöä ole helppo sisäistää. Ainoan viehätysvoimansa se ammentaa tahattoman koomisesta dialogista ja kuvauksesta. Keskustelut ovat sen verta huvittavia, että katsoja väkisinkin hymähtää muutaman kerran, miettiessään että mitä helvettiä. Kuvaukseen pätee sama. Monissa kohdissa Castellari käyttää zoomailua, jonka tarkoitus olisi todennäköisesti ollut vankistaa tiivistä tunnelmaa. Nykypäivänä katsottuna se kuitenkin enemmän huvittaa kuin jännittää. On/off –zoomailukikka on rasittava mutta tällä kertaa hauska lisä elokuvan heikossa kokonaisuudessa.
Onneksi Casttelari sai aikaiseksi 80-luvulla pätevän uran rempseiden toimintaelokuviensa kanssa. Cold Eyes of Fear ei kuitenkaan sovi Enzon koville faneille. Se on isohko mahalasku, jonka katsominen on puuduttavaa. Kannattaa enemmin tutustua niihin hienoihin post-apocalypseihin kuin tähän. Enzo ei ole giallomiehiä ja se näkyy jokaisella osa-alueella.
