Somaliassa alkoi 1990-luvun alussa yksi Afrikan verisimmistä ja monimutkaisimmista sisällissodista. Myös YK Yhdysvallat etunenässä joutui puuttumaan tilanteeseen. Elokuva alkaa siitä, kun amerikkalaisten erikoisyksikkö lähetetään vangitsemaan somalialaisen sotalordin pari apuria. Homman pitäisi olla helppo. Sisään Mogadishun keskustassa olevaan rakennukseen, äijät kiinni ja ulos. Operaation kesto olisi vain puoli tuntia. Mutta homma venyykin odotettua pidemmäksi ja muuttuu vaikeammaksi. Jenkkisotilaat sitten ryntäilevät pitkin Mogadishun katuja ja pyrkivät turvaan.
Muun muassa Armageddonin ja Pearl Harborin tuottanut Jerry Bruckheimer taisi bongata tositapahtumiin perustuvan Mark Bowdenin kirjan Black Hawk Downin. Hän päättikin tuottaa leffan ja löysi sille vielä ohjaajankin. Nyt ei kuitenkaan ohjaajan puikkoihin tarttunut Bruckheimerin vakio-ohjaaja Michael Bay, vaan ohjaajan pallille istahti muun muassa vuoden 2000 menestysleffan Gladiaattorin ohjaaja Ridley Scott. Vaikuttaa kyllä siltä, että kirjaa on muutettu, jotta elokuva miellyttäisi paremmin jenkkiyleisöä. Tosin lopputulos ei taida kaikkia miellyttää. Ei ainakaan iskenyt kovin lujaa meikäläiseen.
Alku näyttää erittäin hyvältä. Aluksi kerrotaan vähän Somalian tilanteesta ja näytetään, miten huonosti siellä asiat ovat. Mutta sodan kriittinen tarkastelu unohdetaan jo alkumetreillä. Suurin osa elokuvasta on pelkkää räiskintää, jonka seasta on vaikea löytää mitään syvällisempää ajatusta. Hengähdystaukoja kaiken räiskeen keskellä on erittäin vähän. Jenkkisotilaatkin ovat niin mielenkiinnottomia ja yksiulotteisia, ettei ole mitään väliä, kuka saa luodista. Katsoja joutuu suorastaan pinnistelemään miettiessään, kuka nyt sai lyijymyrkytyksen. Näyttelijät toki tekevät hyvää työtä, mutta minkäs teet kun hahmoihin ei ole panostettu. Elokuva myös menee turhan paljon jenkkien erinomaisuuden ylistämiseen. Ei meno sentään millekään The Patriot- ja Pearl Harbor-linjalle mene, mutta ei siitä olla kaukanakaan. Hieman ihmeellistä tuo amerikkalaissotilaiden uskollisuus upseereitaan kohtaan. Mitään ei kyseenalaisteta, vaan he tekevät sen mitä upseerit käskevät, vaikka se tietäisi lähes varmaa hengenmenoa. Yhdysvaltain armeijahan ei kaveria jätä, vaikka mikä olisi. Ja on se kumma, vaikka vastapuolella olisi paljon porukkaa ja paljon aseita, niin he eivät saa kovin monta jenkkiä hengiltä. Tässäkin leffassa amerikkalaisia kaatui Mogadishu-keikan aikana vajaa kaksikymmentä, mutta somalialaisia kaatui noin tuhat. Melkoinen suhdeluku. Tosin en sitten tiedä, mitkä ne todelliset luvut ovat.
Mutta ei tätä leffaa silti kannata ihan täysin teilata. Vaikka elokuva onkin enimmäkseen aivotonta räiskintää, niin asioita ei kuitenkaan kaunistella. Sotilaat haavoittuvat todella ilkeän näköisesti. Verta vuotaa paljon ja haavat ovat ruman näköisiä. Tätä ei voikaan oikein suositella heikkohermoisille. Myös musiikki niillä harvoilla kerroilla, jolloin aseet vaikenevat, kuulostaa hienolta. Kaikessa aivottomasta räiskinnästä huolimatta tämä kyllä viihdyttää pari kertaa, mutta enempää ei kannata odottaa.
