Kun Sinkkuelämää loppui vuonna 2004, tajusin, että tulin ikävöimään kuusi vuotta kestänyttä sarjaa, joka oli täynnä törkypuheita, nokkelia kommentteja, romantiikkaa, sekä estotonta seksiä. Kuitenkin jossain määrin tuntui hyvältä saada sarja päätökseen. Kuten eräs Episodin arvostelijoista kirjoittaakin: ”mielessäni Sinkkutytöt olivat kävelleet kummallisissa design–asuissaan Manhattanin auringonlaskuun lopullisesti”. Neljä vuotta suositun sarjan päättymisen jälkeen Manhattanin leidit kuitenkin palaavat hulppeissa mekoissaan meidän tavallisten ihmisten tietoisuuteen. Eivätkä he tule hiljakseen.
Neljä vuotta Sinkkutyttöjen auringonlaskuun kävelemisen jälkeen Carrie, Samantha, Miranda ja Charlotte ovat edelleen kovasti mukana bilekuvioissa, mutta kukaan heistä ei ole enää sinkku.
Carrie (Sarah Jessica Parker) virallistaa suhdettaan Kihoon (Chris Noth) ja yrittää samalla kirjoittaa uutta romaaniaan. Miranda (Cynthnia Nixon) kasvattaa Brady-poikaa Brooklynissä miehensä Steven (David Eigenberg) kanssa, Charlotte (Kirstin Davis ja Harry (Evan Handler) nauttivat onnellisesta perhe-elämästä adoptoituaan pienen kiinalaistytön ja porukan ainut pois muuttanut Samantha (Kim Catrall) toimii Los Angelesissa ihanan Smithinsä (Jason Lewis) managerina.
Elämä sellaisenaan Manhattanilla on liian hyvää ollakseen totta ja hetihän asiat menevät kaikilla pieleen. Mutta onneksi on olemassa hienoja ystäviä, jota tukevat kaikessa mennen tullen.
Elokuvasta puuttuu sarjassa loistanut mutkaton keveys ja huolettomuus. Yhtäkkiä asioista kuuluukin huolehtia ja kaikki maailman murheet kasaantuvat naisten hartioille.
Filmi on myös liian pitkä. Kaksi ja puolituntisen elokuvan tarina mahtuisi helposti puolet lyhyempään pakettiin.
Kaikista suurin ongelma elokuvassa on kuitenkin törkeä tuotesijoittelu. Ikinä ennen ei Manhattanilla ole niin näkyvää merkkien sijoittelua näkynyt. En minä Sex and the City -sarjasta ikinä bongannut Diane von Fustenbergin liikettä.
Tietysti tämäkin voi johtua siitä, että aikoinaan sarjaan muodikkaat kengät ja kalliit brändit tulivat ikään kuin vahingossa. Nykyään Sex an the City -formaatti on niin laaja ja kulutettu käsite, että kai nyt sarjan tekijöille vähemmästäkin on tullut paineita laittaa merkkejä näkyville. Mutta loppujen lopuksi, kuka tietää.
Kaikista heikkouksista huolimatta ei voi sanoa, etteikö Sinkkuelämää olisi hyvä elokuva. Näyttelijätyö rullaa ja Jennifer Hudsonin sivurooli Carrien assistenttina on suoranainen piristysruiske. Joku elokuvassa vain kusee sarjaan verrattuna. Ehkäpä asiaa auttaisi jos leffaa ei koko ajan vertaisi sarjaan. Who knows?
