Piano on pinnalta kaunis elokuva, niin kuin rakkaustarinat yleensäkin, mutta sisällöltään elokuva on aika synkkä. Holly Hunter esittää hyvin mykkää Adaa, joka tykkää pimputella pianollaan ja hänellä on pieni tytär (Anna Paquin, joka voitti tästä roolista ansaitusti Oscarin). Nyt Ada joutuu muuttamaan Uuteen-Seelantiin uuden miehensä (Sam Neill, jonka upea roolisuoritus jää puhuttaessa yleensä elokuvan muiden tähtien varjoon, mutta mielestäni mies vetää yhden elokuvan parhaista roolisuorituksista) luokse. Mies myy pianon naapurin lukutaidottomalle Georgelle (Harvey Keitel, joka osaa olla loistava, mutta ei tällä kertaa pysty parhaimpaansa). George ottaa pianotunteja Adalta, mutta tuntien tarkoituksena onkin jokin muu, kuin Georgen opiskelu pianonsoiton mestariksi.
Ohjaaja Jane Campion ohjaa hyvin laittaen peliin upeita ja unohtumattomia kohtauksia. Elokuva on mahtipontinen, hieno ja hyviä näyttelijöitä sisältävä, mutta leffa olisi kaivannut ehkä hieman tiivistämistä tai jotain muuta, sillä elokuva on hieman pitkästyttävä. Käsikirjoitustakin olisi voinut parannella, liikaa keskitytään tuohon Adan ja Georgen väliseen suhteeseen, mielenkiintoisia sivujuonia olisi ihan hyvin voinut ujuttaa mukaan. Ohjaaja Campion vie pisteet kotiin, mutta käsikirjoittaja Campion olisi voinut vielä viimeistellä tekstiänsä. Kuitenkin elokuvassa on panostettu tunnelmaan, joka muuttuu välillä ahdistavaksikin, mikä on hyvä juttu. Katsojassakin ehditään herättämään monenlaisia tunteita.
Suurelokuvahan Piano on, tuli Oscareitakin, joista ainakin 11-vuotias Anna Paquin ansaitsi pystinsä. Joitakin hienoja elementtejä on mukana ja hyvä elokuvahan Piano on, siitä ei ole epäilystäkään, mutta olisi tämä kieltämättä enemmänkin voinut kolahtaa. Ehkäpä tämä on enemmän suunnattu romanttisia tarinoita kaipaaville naisväen edustajille, jotka saavat tästä revittyä varmasti enemmänkin irti kuin minä lukioiässä oleva poika.
