Peter Greenaway ei tee ihan tavanomaisia elokuvia. Tutustuin hänen tuotantoonsa ensimmäisen kerran, kun näin elokuvan Zoo vuodelta 1986. Siinä oli paljon samanlaisia piirteitä, kuin tässä hänen ehkä eheimmässä draamassaan Kokki, varas, vaimo ja rakastaja.
Musiikkiin rytmitetty, visuaalisesti kekseliäs kuvasto toimii hienosti esimerkiksi kohtauksissa, joissa tilasta toiseen siirryttäessä musiikki, värit ja tapahtumat ovat yhtä vahvasti tunnelmaa luomassa.
Koko elokuvassa on kysymys tunnetilojen luomisesta, ei juurikaan juonen kuljetuksesta, joka sekin on valjastettu vain tehostamaan elokuvan hahmojen tunteiden siirtymistä katsojan tajuntaan. Greenaway saa aikaan melkoisen tunnetilojen vuoristoradan, joka kaartelee epäuskon, vihan, inhon, myötätunnon, häpeän, kauhun ja helpotuksen kautta koston lopulliseen ja epätyydyttävään ratkaisuun.
Vaikka elokuva näyttäytyy osin vain hurjana audiovisuaalisena kokeiluna, siinä on myös paljon ajattelemisen aihetta. Vanhat teemat, kuten onnellisuuden syvin olemus ja rikkauden kirot tulevat käsitellyiksi herkästi ja ymmärrettävästi. Mitättömän lukutoukan sisällä piilevä intohimo ja ökyrikkaan elostelijan sisäinen tyhjyys ovat asioita, jotka jokainen elämää elänyt on voinut nähdä todellisuudessakin.
Olen katsonut tämän elokuvan useita kertoja, ja teho ei tunnu laantuvan. Näyttelijät ovat rooleissaan uskomattoman hyviä, ja jos yhden mainitsisin, Michael Gambon onnistuu inhassa roolissaan niin hyvin, että kun hänet näkee muissa rooleissa, tämä elokuva palaa heti mieleen. Näin voimakas rooli voi käydä näyttelijälle jopa rasitteeksi.
Kokki, varas, vaimo ja rakastaja on elokuva niille, jotka haluavat kokea monitasoisia elämyksiä. Valtaviihdettäkin on mukava katsella ajankuluksi, mutta tällaiset elokuvat jäävät mieleen.
