Darren Aronofsky lie Hollykylän lupaavimpia ohjaajahemmoja ja monien mieliä järisyttävä Unelmien sielunmessu on hänen (tähän mennessä) suurin teoksensa. Niistä faktoista on hyvä aloittaa.
Unelmien sielunmessu uskaltaa olla rankka ja valtavirrasta poikkeava. Se ei tarvitse periamerikkalaista lässytystä ja perusjuonta voimakseen, vaan nerokkuus rakentuu täydellisyyttä hipovien henkilöhahmojen ja ahdistavan tarinan varaan. Juuri ahdistuneisuus on Unelmien sielunmessun päävoimavara, ja mahtavat ääniefektit sekä Clint Mansellin musiikki tukevat tunnelmaa mitä parhaiten. Soundtrack löytyy varmasti monen leffaa diganneen levyhyllystä.
Näyttelijäkaarti onnistuu poikkeuksellisen hyvin työstään, eipä kovin monessa leffassa moisia suorituksia nähdä. Varsinkin Ellen Burstyn televisioaddiktin yksinäisen äidin roolissaan on sävähdyttävä. Eivätkä Jared Leto ja Jennifer Connelly jää kauas omissa osissaan. Connelly esittää vaihteeksi muuta kuin pelkkää kaunista tyttöä, ja hyvinhän homma pelaa.
Leffa kelpaisi hyvin yläasteiden huumevalistustunneille, joku nappula saattaisi jopa oppia tästä elämän viisauksia. Elämä kun ei ole ruusuilla tanssimista, ei varsinkaan jos jää omien tapojensa ja turhien unelmiensa vangiksi. Pillereiden täyttämässä maailmassa mikään unelma ei kestä loputtomiin. Parasta antia leffassa ovat sen länsimaista kaksinaismoralismia heijastavat kuvaukset äidin ja pojan erilaisista valinnoista, jotka lopulta eivät niin erilaisia olekaan. Massahysterian piirteitä saavat hallusinaatiokuvaukset toimivat myös ja vahvistavat leffan tylyyttä.
Hallusinaatiokuvauksista saamme kiittää tietysti ohjaaja Darren Aronofskyä, mutta sitäkin enemmän Hubert Selby Junioria, jonka mainion sanansälän pohjilta kuvaruutu on saatu huokumaan ahdistuneisuutta ja jännitettä. Hiljaiseksi se tylyys mielen vetää.
Elokuvan päättyessä olo on tyhjä. ”Requiem for a Dream” -tunnusmusiikki soi päässä pitkään, ja unelmien hintaa tulee punninneeksi uudelleen. Elokuvan viittä tähteä sen sijaan ei sekuntiakaan.
