– I’m saying that when the president does it, that means it’s not illegal.
Jenkit tunnetusti rakastavat omaa poliittista mytologiaansa ja kyseinen aihepiiri onkin säilyttänyt suosionsa tutkijoiden keskuudessa sekä viihdeteollisuuden ehtymättömänä runsaudensarvena. Yksi tämän värikkään taruston epäilemättä kiistellyimmistä hahmoista on maan 37. presidentti Richard Nixon. Ovela ja häikäilemätön ”Tricky Dick” ryvettyi aikoinaan Watergate-skandaalissa ja sittemmin asiantuntijat ovat luonnehtineet häntä narsistiseksi ja vainoharhaiseksi. Onpa Nixonia syytetty jopa anti-semitismistäkin. Kun tällainen herra pääsee maailman johtavan supervallan peräsimeen, niin varmaa on, että jälkipolvilla riittää puhuttavaa ja spekuloitavaa.
Tällä kertaa puheenvuoron pitää lähinnä siirappisista draamoistaan tunnettu ohjaaja Ron Howard. Hän lähestyy Nixonia ja tämän poliittista perintöä varsin viihteellisesti. Kyseessä ei ole raskassoutuinen historian oppitunti eikä myöskään Vietnamin sotaa sivuava post-traumaattinen kansanvalistus. Sen sijaan Howard keskittyy kuvaamaan brittiläisen playboy-toimittajan David Frostin ja Amerikan pahamaineisimman poliitikon verbaalista välienselvittelyä. Elokuvan ytimessä on siis ennen kaikkea kahden erilaisen persoonan yhteentörmäys. Modernin journalismin myyttinen maailma ja medialukutaidon merkitys kulkevat mukana heikkona sivujuonteena.
Elokuvan nimirooleissa nähdään samat naamat kuin Broadway-versiossakin. Kirkkaimpana tähtenä tuikkii tietenkin kumarassa kulkeva Frank Langella. Hän ei näytä eikä kuulosta Nixonilta, mutta hän kykenee kanavoimaan komeasti piruparan turhautuneisuuden ja synkän surullisuuden. Ensimmäisenä mieleen juolahtaa Bruno Ganzin Hitler-tulkinta elokuvassa Der Untergang. Ei ehkä ole reilua verrata viestintävälineissä tahriintunutta poliitikkoa ja historian hirveintä diktaattoria, mutta tavallaan molemmissa roolisuorituksissa on kyse demonin ja ihmisen häilyvästä rajamaastosta. Mitä maailman mahtavimmista miehistä jää jäljelle, kun he menettävät kaiken ja kulissit kaatuvat? Näky ei välttämättä ole kovin kaunis.
Todellisuudessa David Frost haastatteli Richard Nixonia yhteensä 28 tuntia, mutta ohjaaja Howard tiivistää tämän eeppisen sanasodan muutamaan kuuluisaan sitaattiin ja keskeiseen konfliktiin. Ratkaisussa on omat hyvät ja huonot puolensa. Aivan kaikkea näiden kahden kiehtovan hahmon keskinäisestä kemiasta ei saada puristettua irti. Siitä huolimatta Frost vastaan Nixon on paljon parempi matsi kuin vaikkapa Freddy vastaan Jason tai Alien vastaan Predator. Kyseessä on Ron Howardin paras elokuva ja Frank Langellan roolisuorituksen ansiosta leffaa voi suositella varauksetta joka jampalle.
