Itse ilkimys 2 on jatkoa muutaman vuoden takaiselle Itse ilkimykselle. Jatko-osa kilpailee samassa sarjassa ensimmäisen osan kanssa, tai jopa hieman korkeammalla, mutta jokseenkin eri valteilla. Siinä missä ensimmäinen oli hiukkasen vakavampi, rymistelee, kolistelee ja bailaa kakkososa läpi puolitoistatuntisen pysähtyen vetämään henkeä vain pieniksi hetkiksi silloin tällöin. Mutta se ei todellakaan tee elokuvasta huonoa.
Grusta on siis tullut ylisuojeleva yksinhuoltajaisä. Hän on luopunut pahoista suunnitelmistaan, ja alkanut valmistella hilloja pienten, keltaisten ja kertakaikkiaan rakastettavien kätyreidensä kanssa. Perheidyllistä uupuu kuitenkin jotain; äiti nimittäin. Ensimmäisestä osasta tutut tytöt toivoisivat Grun ottavan itseään niskasta kiinni ja etsivän itselleen elämänkumppanin, kun taas Gru on menneisyytensä traumojen vanki. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun agentti Lucy Wilde ilmestyy paikalle ja yrittää värvätä Grun avukseen jahtaamaan vielä pahempia roistoja. Tästä alkaakin sitten seikkailu täynnä romantikkaa, vaaroja, rakkautta, pelkoa ja vihaa.
Elokuvaa katsoessani tuli mieleeni, että tämän elokuvan vahvuudet ovat samat kuin Madagascar 3:ssa. Kaikenlaiset ja -ikäiset katsojat pidetään tyytyväisinä alusta loppuun asti. Ei tämä leffa yhtä hyvä ole kuin Madagascar 3, mutta jotain samaa tuntuu kuitenkin olevan. Lisäksi Grun kätyrit melkein varastavat koko show’n, mutta se ei haittaa vähääkään. Elokuva on mielettömän hauska, puhutteleva, surullinen, hellyyttävä ja pitää hymyn huulilla alusta loppuun, paitsi niissä kohdissa, jotka elokuvan tekijät ovat tarkoittaneetkin surullisiksi tai pelottaviksi. Nämä kohtaukset ovat tarkasti mietittyjä ja vahvoja – kliseisiä juu, mutta niin hienosti toteutettuja, että vanhempikin katsoja saa niistä yllättävän paljon. Elokuva on kokonaisuutena hienosti loppuun mietitty, ei klassikkoainesta mutta todella viihdyttävä. Suosittelen lämpimästi ainakin kaikille ensimmäisestä osasta pitäneille.
