Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja alkaa heti traileristaan lähtien psyykata katsojaa sen synkkyyteen ja kurjaan tarinaan, jonka se kertoo. Orpolapset joutuvat omalaatuisen kreivi Olafin (Jim Carrey) huostaan ja heidän surkea elämänsä alkaa. Kaikki on kamalaa – niin myös elokuva itse.
Koko elokuva näyttää olevan räätälöity Jim Carreyn ah-niin-itseriittoisen olemuksen ympärille. Mies esittelee kyseenalaisia näyttelijänlahjojaan kohdassa jos toisessa, onnistumatta saamaan ainoaankaan hahmoistaan minkäänasteista syvyyttä. Sama vika on muissa henkilöhahmoissa, ne on ohjattu näyttämään pelkkiä pintaraapaisuja ja ylinäyteltyjä piirteitä, eikä katsoja tunne sen enempää empatiaa kuin jännitystäkään kenenkään kohtalon puolesta.
Nimensä mukaisesti juoni rakentuu surkeiden sattumien varaan. Sattumat ovat niin epäloogisia, että edes fantasiaelokuvassa ei jaksa seurata toistuvia läheltäpiti-ihmepelastumia. Pitkästyttävä laahaaminen ja kohtausten pitkittäminen haukotuttaa ja salaperäisen juonikaavion rakenteluyritys muistuttaa lähinnä 50-luvun seikkailukirjojen salapoliisijuttuja, joista pikkupojat olivat innostuneita. Alle kymmenvuotiaisiin tämä elokuva näyttääkin uppoavan, ainakin vieressäni istuneista natiaisista päätellen; istuivat hievahtamatta eteenpäin nojautuneina koko parituntisen ajan. Tästä saa varmasti paljolti kiittää hienoa lavastusta ja elokuvan visuaalista ilmettä, jota en minäkään moiti.
Tuhlasin iltani leffaan, jollaisen olisi voinut katsoa televisiosta nimikkeellä lauantai-iltapäivän perheleffa. Elokuva ei innosta tarttumaan kirjoihin, joihin se pohjautuu, mikä on sääli, sillä oletettavasti kaunokirjalliset teokset ovat huomattavasti mielenkiintoisempi versio elokuvasta.
nimimerkki: BlackRider
