Antikristus on elokuvana kaikkea sitä, mitä kauhuelokuvan tulee olla: ahdistava, synkkä ja pelottava. Katselukokemus oli jopa etova, mikä ei ole pelkästään huono asia – joskaan ei ihan puhdas ansiokaan. Eräs elokuvan laadun mitta on se, kuinka paljon ja kuinka voimakkaita tunteita se herättää. Tällä mittarilla mitattuna elokuva kuuluu elokuvamaailman terävimpään kärkeen. Elokuvan tapahtumiin ja tunnelmiin palaaminen hyytää sielua vielä seuraavana päivänä. Voimansa ja tehonsa elokuva ammentaa ihmisluonnosta, kaikesta sen rikkinäisyydestä, synkkyydestä ja julmuudesta.
Alussa on onnellinen kolmen hengen perhe, vanhemmat ja iloinen poikalapsi. Kaikki muuttuu hetken puolikkaassa: poika kiipeää avoimelle ikkunalle ja putoaa leikkinallensa kanssa lumivalkeaan maahan. Poika lähtee maallisesta maailmasta lumihiutaleiden leijaillessa ilmassa ennustamattomia reittejään. Äidin valtaa pohjaton, mieletön suru. Surusta tulee kasvualusta muille – paljon synkemmille ja pelottavimmille – tunteille, jotka johtavat lopulta sulaan mielettömyyteen. Surevaa äitiä hoitaa hänen terapeuttimiehensä ammattietiikan mukaisesta etäisyyden vaatimuksesta välittämättä. Hoito viedään sinne, missä pelko on vahvimmillaan: mökille Eedeniin, metsämiljööseen.
Elokuva johdattaa synkkiin ajatuksiin, syvälle ihmisluonnon pimeimpiin kerroksiin. Sanotaan, että jokaisessa meissä asuu niin hyvä kuin paha. Paha meissä odottaa sopivaa hetkeä, tilaisuutta, olosuhdetta. Se odottaa, että mieli viedään jaksamisen äärirajoille – sitten se puhkeaa mistään välittämättä ja ohittaa kaikki ihmiseen kirjatut moraalikoodit. Se toteuttaa kaiken pahan, mitä voidaan kuvitella – ja enemmän. Niin on käynyt, ja niin tulee käymään.
