Vaikka Daredevil (2003) oli melkoinen pannukakku jopa sarjakuvafilmatisointien mittapuulla mitattuna, piti sen Elektra-hahmolle ja Jennifer Garnerille kutoa vielä oma spin-offinsa. Kutominen tarkoitti tässä yhteydessä kuitenkin ainoastaan sitä, että lavastusjengi väsäsi Elektran niukan taisteluasun uuteen punaisempaan sävyyn.
Tarinan osalta ei tarjota mitään uutta: perussarjisfilmatisointiinhan kuuluu aina sama rämpiminen kohti lopputaistelua sekä pari mielenkiintoista pahishahmoa, joiden erikoisvoimien esittelyyn käytetään niin paljon energiaa, että itse hahmo unohtuu. Mm. X-filesistä tuttu ohjaaja Rob Bowman kikkailee synkästi, mutta sortuu lopulta ihan korniuden puolelle näkemyksessään. Loppumetreillä kikkailumaitohapot nousevat pintaan kuin Daredevil-traumat konsanaan.
Ei ollut yllätys, että Elektra myi huonosti USA:n puolella, ja Euroopankin ok:t myyntiluvut selittynevät hyvällä mainoskampanjalle, joka liitettiin paremmalla menestyksellä jyränneeseen X-Men-leffasarjaan. Yksi Elektran pahimpia miinuksia on juuri se, että tiuhaan pyöritetty traileri sisältää jo kaiken oleellisen ja muu on pelkkää tyhjähköä mäiskettä kohti suurta taistoa.
Jennifer Garner on varmaan ollut tyytyväinen päästyään potkimaan jälleen kerran pahiksia päähän jäähermoisena sankarittarena, ja onhan se uusi asukin niiiiin kiva, mutta siihen sitten jäädään. Elektra-hahmo toteaa itse hyvin osuvasti leffan alkutaipaleella ”olen väsynyt ja tarvitsen lepoa”, ja silti starattaren duuni näyttääkin. Naisia ihan Teho-osastolle asti hurmannut Goran Visnjic käy suutelemassa Garneria, mutta päättää muuten pysyä täysin taustalla. Kirsten Prout tekee ihan ok:n suorituksen Elektran lapsikopiona.
Elektran sarjakuvamaisessa harmaudessa on muutama valopilkkukin: on hieno nähdä vanhan Terence Stampin piipahtavan ruudussa Elektran oppi-isänä ja Chris Ackermanin tulkitsema Tattoo-häiskä on oiva pahojen voimien edustaja. Idea tatuointinsa henkiin herättävästä kummajaisesta on hyvä, vaikka toteutus onkin hieman ohkainen.
Elektra on hyvä esimerkki leffasta, jota porukka käy tsekkaamssa vain norjalaisen mallityttö Natassia Malthen ja Garnerin jäätävän suutelointikohtauksen tai parin kieltämättä oivasti rytmitetyn (taistelu)kohtauksen takia. Sisältö on niin vähissä, että Frank Millerin voisi olettaa olevan pettynyt lopputulokseen. Tämä katsoja ainakin on hieman pettynyt, ja pohtii tosissaan, että olisiko Jenny ansainnut omaa seikkailuaan. Onneksi Kirigien, Käsien, Meixumien ja kostoretkien maailmassa on edes jotakin, jotta sille tohtii antaa pari kuulaa. Nekin tosin vilkuilevat kelloa tiuhaan tahtiin.
