Haaveiden kehä on Matti Ijäksen käsikirjoittama ja ohjaama, taivaisiin kehuttu kotimainen elokuva, jossa on lisäksi pääosissa aina vakuuttavaa jälkeä nakuttavat Petteri Summanen sekä Sulevi Peltola. On siis sanomattakin selvää, että odotukset olivat korkealla sen kohdalla. Vaan kuinkas kävikään? Haaveiden kehä omasi selvästi jonkinlaisen kuoren, joka ei päästänyt sisäänsä, mutta kanveesiin hakkaaminen tapahtui ilman kehääkin – sekavien tapahtumien yhteenparsimisen avulla.
Elokuva onnistui verottamaan jo ennen puoliväliä osan katsojista pois, eikä loppuun asti selvinnyt joukkokaan pureksimatta niellyt kiitoksia kerännyttä nyrkkeilytarinaa. Sulevi Peltolan hahmo, nyrkkeilyhullu isukki, oli ainoa, joka sisälsi Tunnetta isolla Teellä. Muut hukkuivat taka-alalle ja rikkoivat kokonaisuuden harmaiksi pätkiksi.
Elokuva mainostaa kertovansa sattuman ja oikkujen vaikutuksesta tavalliseen pieneen ihmiselämään. Sen esittämiseen on tarvittu mm. ihmissieppaus, muutama ryöstö ja epäonnistunut suhde. Ehkäpä loistava Magnolia kutoi ihmiskohtalot yhteen hieman paremmin. Ja äänenpaino on voimakkaasti ”hieman”-sanalla.
Kuten sanottua, Peltolan esittämä yksinhuoltajaisä aatteineen on tarinan vahvinta antia. Perisuomalaisia piirteitä omaava mies on koko elämänsä panostanut kaikki voimavaransa nyrkkeilyyn ja unhoittanut itse elämän. Samalla nyrkkeilystä on tullut paikka, jossa miehen unelmat elävät ja koulivat pojista nyrkkeilysankareita – keinoja kaihtamatta. Harmillisesti totuus oikeassa maailmassa on paljon karumpi ja haaveiden kehä etääntyy – pojista ei ehkä tulekaan mestareita.
Isän komentaessa tylysti hieman hampurilaisia maistanutta poikaansa tehotreeniin, elokuvan sanoma pääsee ilmoille, mutta Hollannin kehistä kotiin häntä koipien välissä palaavan Jamppa-pojan (Summanen) rötöstelyura ei tarraudu kiinni tarinaan odotetulla tavalla. Hollannin tavoille oppinut poju kikkailee lain väärällä puolella ja pettää ykkösfaninsa eli pikkuveljensä luottamuksen kerta toisensa jälkeen.
Muitakin elämän hakkaamia tarinoita piisaa, mutta edes muutoksen vaiheella ne eivät kehity elokuvan vaatimiin mittoihin. Elämäniskuja kehässä piisaa, kiinnostavuutta ei niinkään. Ijäs tarjoilee muutaman näppärän sutjautuksen tyyliiin ”Aatteet idästä, vaatteet lännestä ja naama Turengista.”, mutta muuten haukotukselle on jätetty liian iso rooli leffaan.
Ne, jotka ovat joutuneet vanhempiensa yltiöpäisen patistelun kohteeksi ja unelmien välikappaleen rooliin, saattavat kokea samaistumista, mutta muille tämä on vain hidas & sekava leffa. Pisteet Peltolalle ja loistavalle idealle, toteutus on pakko jättää palkitsematta.
